Tengkangpoche – pohjoispilari

Kirkasvetinen ja hiekkapohjainen vuoristopuro heijastelee alkavan ruskan värejä sumuisen maiseman keskellä. Vuoret ovat piilossa, jolloin oranssin punertavat kanervat vievät kaiken huomion. Kengänjäljet painautuvat hiekkaan jakin sorkkien jättämien kuoppien viereen marssiessamme vuosikymmeniä sitten rakennetun kiviaidan viertä. Kosteus helmeilee olkapäillä, mutta pienen tuulenvireen pyöräyttäessä hiekkapölyä ilmaan, herää toive pilvien rakoilusta. Isot graniittimöhkäleet laakson pohjalla kertovat omaa tarinaansa. Ne eivät ole voineet pudota taivaasta.

Päidemme päällä pilvet repeävät. Liike pysähtyy hengityksen tavoin. Yläilmoista pilkistää korpin pikimustaa nokkaa muistuttava kalliopilarin huippu, joka tuntuu kaartuvan laakson päälle, valmiina poimimaan saaliinsa, marjojen lailla. Niskat kenossa tuijotamme näkyä ja alamme nauraa. 

Nauramme siihen asti, kunnes pilvet peittävät kaiken alleen. Laakso hautautuu jälleen synkkään usvaan. Epävarmuus ja pelko valtaa mielet.

Pilari

Tengkangpochen (6487m) pohjoispilaria ovat yrittäneet, mutta suurelta osin vain katselleet maailman kärkialpinistit viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Ines Papert, Will Gadd ja Nick Bullock ovat esimerkkejä kiipeilijöistä, jotka ovat ihastelleet pilaria sille astumatta. Mark Twightkin totesi: ” I recall dreams about it after spending a day there watching, wondering, trying to imagine…”.

Mielikuvitusta pilarin yrittäjiltä vaaditaankin, sillä Thengpon (4350m) kylän ylle kohoava jööti on käytännössä läpäisemättömältä näyttävä big wall. Ensimmäiset 700 metriä tarjoilevat släbähtävää mixtakiipeilyä, mutta sen jälkeen edessä on 600 metrinen, jyrkkä kallioseinä. Lopun kruunaa veitsenterävä lumiharjanne, jota riittääkin puolen kilometrin verran. 

Muutama tiimi pääsi pilarilla vähän päälle 5000 metrin 2000-luvun alussa, mutta paras yritys nähtiin vuonna 2006, kun kanadalaiset Matt Maddaloni ja John Furneaux saavuttivat omien sanojensa mukaan 5700 metrin korkeuden 13 päivän kiipeilyn jälkeen. Heillä oli käytössä seitsemän fixiköyttä ja teltta, mutta totesivat, että seuraava yritys vaatisi nopeampaa taktiikkaa ja portaledgen. Köydenpituudet olivat olleet vaikeimpia, mitä miehet olivat ikinä kiivenneet WI6, M8, 6c ja A4 greideillään. 

Kun Quentin ehdotti pilaria kohteeksi peruuntuneiden Kashmir-suunnitelmien tilalle, en epäröinyt pitkään. Muistaakseni totesin, etten ole teknofiestojen ystävä, tai edes kovin kokenut teknokiipeilijä, mutta mennään vaan, onhan siellä pakko olla jäätä. Siinä vaiheessa en ollut googlannut pilarin historiaa kovin syvällisesti, ja hyvä niin. 

Ensiaskeleet

Saavuttuamme lokakuun 8.päivä Thengpon mudalla vuorattuun teetupaan, emme olleet nähneet kohteestamme pientä maistiaista enempää. Onneksi aamu paljasti vuoret koko komeudessaan, hohtavaan, uuden lumen vaippaan kietoutuneina. 

Seuraavat pari päivää kiikaroimme pilaria metri metriltä. Hahmottelimme mahdollista linjaa, mietimme varavaihtoehtoja ja välppäsimme kamoja grammoja viilaten. Näytti siltä, että kiipeily saattaisi loppua jo alkusläbeille. Ei ollut minkäänlaista takuuta, että pääsisimme reittiä ylös metriäkään. Epävarmuus oli käsin kosketeltavaa. Pilari olisi molemmille tähän astisen kiipeilyuran vaativin koitos heittämällä. Onko valkoinen aine kiven päällä lunta vai jäätä? Pystyykö yläharjanteelta enää laskeutumaan tarvittaessa? Ratkaisemattomien kysymysten määrä oli huima.  

Meidän pitäisi kiivetä nopeasti, mutta silti ottaen huomioon se, että vuoden 2006 high pointin tehneellä tiimillä kesti 13 päivää 5700 metriin. Varusteet oli karsittava minimiin. Vain reitille totaalisesti omistautuneella tiimillä olisi mahdollista kiivetä pilari alppityylillä. 

Mukaan lähti: vain yksi 9mm sinkkuköysi, 6mm Rad Line, lajitelma pitoneita, tuplaräkki camuja, yksi kiilasetti, 8 jääruuvia, setti jatkoja, GriGri, pari nousukahvaa, teknotikkaat, ultrakevyt teltta, keitin, suht lämpimät makuupussit, lyhyt puhallettava Thermarest, katkaistu solumuovialusta toiselle, kaasua 9 päivän varalle ja ruokaa viikoksi. 

En ollut koskaan seisonut yhtä hiljaa katsellessani seuraavan päivän kohdetta, kun Tengkangpochen pohjoispilarin alla ollessani. Olisiko meistä tähän? Seinällä ei ole varsinaista lumi- tai kivivyöryriskiä, mutta kiipeily tulisi olemaan hankalaa. Suurimman uhan muodostaisi oma liikkeemme, ainakin lumiharjalle asti. Sen jälkeen objektiiviset riskit kasvaisivat kiipeilyn helpottuessa.

En nukkunut silmäystäkään ennen aamun aikaista lähtöä.

Päivä 1. (11.10)

Thengposta seinän alle käveli pari tuntia aamuhämärissä, kirkkaan kuunvalon valaistessa moreenilouhikkoa. Olin juuri lukenut Tomaz Humarin elämänkerran, jossa Slovenian alppikiipeilijöiden kärkeen kuulunut mies totesi, että ajoitti aina suuret Himalaja-nousunsa täydenkuun aikaan. Vilkaisin taivaalle. Kuu oli lähes täysi.

Noin 4900 metrin paikkeilla räkkäsimme ja valmistauduimme sprinttaamaan viitisen minuuttia serakin alla päästäksemme kiinni ramppilinjaan, jonka pitäisi johdattaa meidät seinälle. Tämän mainion osuuden olivat bonganneet läheistä Tengi Ragi Tauta kiipeämään tulleet amerikkalaiset Alan Rousseau ja Tino Villanueva aklikeikallaan. Ymmärtääkseni aikaisemmin pilaria yrittäneet tiimit olivat kiivenneet suoraa linjaa ylös Thengposta katsottuna, mutta nyt pystyimme simulsooloamaan useamman sataa metriä todella nopeasti oikean kautta. 

Quentinin pakki oli melko sekaisin, minkä takia avasin polkua ensimmäisen puolikkaan päivästä. Kiipeily oli odotettua helpompaa, mutta lunta oli riittävästi. Tosin muutama oikein viihdyttävä turvemixtaosuus piti mielen virkeänä. 

Lähestyessämme suunniteltua bivipaikkaa Quentinin voimat olivat palanneet sen verran, että mies kiilasi kärkeen loppupäiväksi. Helppoa jäätä ja lumikenttiä oli sen verran nopea kiivetä, että päätimme jatkaa lumiharjalle 5400 metriin asti telttailemaan. Vauhtimme oli ylittänyt kaikki odotukset. Mikä alku!

Päivä 2. (12.10)

Heräilimme päivään rauhassa, sillä tavoitteena oli kiivetä vain 150 metriä pääseinän alle. Kuivattelimme kamoja ja nautimme olosta. Sillä hetkellä Himalajakiipeily tuntui varsin leppoisalta puuhalta. Mieltä kevensi myös tieto siitä, että pystyisimme alaskiipeämään pitkiä osuuksia tarvittaessa. 

Kiipesimme ohuita, mutta suht helppoja jääramppeja auringon paahteessa, kunnes lämpöä tuottava mollukka katosi pilarin taakse. Maastokin muuttui haastavammaksi ja kiipeily muistutti hämmentävästi Grandes Jorrasesin pohjoisseinää. Päivän viimeisen, lähes 90 metriä pitkän köydenpituuden jouduimme kiipeämään simulina. Quentinin liidiä katsoessa en ollut varma pystyisinkö tekemään saman painava reppu selässä, mutta nyt pakon ajamana naputtelin toinen toistaan surkeampia peckereitä irti seitinohuista halkeamista jalkojen tehdessä Elvis-mäisiä liikkeitä. Tämä oli selkeästi muistutus siitä kuinka nopeasti tilanne muuttuu leppoisasta hyvinkin vakavaksi ja keskittymistä vaativaksi.

Perustimme toisen leirimme pääseinän alle 5550 metriin. Pilvimassat valuivat hiljalleen alapuoliseen laaksoon, peittäen Thengpon jakkiaitaukset näkyvistä. Olimme täysin omassa kuplassamme – maailman korkeimmat vuoret seuranamme. Everest, Lhotse, Makalu, Ama Dablam – kaikki nuo sankaritarinoiden ja tragedioiden näyttämöt kohosivat edessämme hiljaisuudessa. Olin niin kauan toivonut pääseväni samoille pelikentille, ja nyt olin viimein täällä. 

Quentin fixasi vielä illan edellä köyden 30 metriä pääseinää ylöspäin, aamun askareita jouduttamaan. 

 

Päivä 3. (13.10)

Seuraavalle lumihyllylle olisi 300 metriä jyrkkää kallioseinää. Se olisi kiivettävä päivässä, sillä meillä ei ollut mukana portaledgeä. Nopein taktiikka olisi se, että Quentin, kokeneempana teknosutena, liidaisi jalassaan kiipeilytossut, haulaisi joko molemmat tai painavamman repun ja minä jumaroisin perässä niin nopeasti kuin mahdollista. Vaikka olimme kiivenneet pääseinän alle kaiken vapaasti, muuttuisi tyyli nyt kaiken sallivaksi. Mikä vain olisi nopein tapa kiskoa itseään ylös. 

Ja niin alkoi matka vertikaaliseen maailmaan. Eteen tuli toinen toistaan vaikeampia köydenpituuksia, vailla lepoa. Vapaakiipeilyä reilusti piissien päällä, teknoamista pienimmistä mahdollisista peckereistä jäisessä halkeamassa ja lopulta mixtamuuveja ohuella jäällä. Varmistin pelonsekaisin tuntein ja Quentin luultavasti kiipesi samoilla fiiliksillä.

Pääseinää johti ylös yksi ainut halkeamalinja, jota seurasimme. Maddalonin ja Furneauxin viimeinen tai siis ensimmäinen laskeutumisankkuri tuli vastaan jo 5600 metrissä, eikä 5700:ssa kuten he väittävät. Voi olla, että meillä oli vaan vuotta 2006 paremmat GPS-systeemit käytössä. 

Exposuren kasvaessa mahanpohjaa kipristeli ja mieli teki tepposia. Killuimme yhden köyden varassa kaukana laakson yllä. En pelkää korkeita paikkoja, mutta sijaintimme haavoittuvuuden tiedostaminen oksetti. 

Halkeamat vetivät jäähän ja Q vaihtoi tossut alppikenkiin ja rautoihin. Väistelin jääpaloja parhaani mukaan, sillä lähes kaikki jää oli hakattava pois halkeamien päältä, että eteneminen olisi jotenkuten turvallista. 

Seitsemännen köydenpituuden kohdalla alkoi spindrift. Quentin oli juuri tehnyt huiman tension traversen viereiseen halkeamaan ja haulannut otsalamppunsa ylös illan pimetessä. Olimme ainakin 120 metrin päässä lumihyllystä, eikä kiipeily tuntunut helpottavan. 

Spini moukaroi ja syöksyi jokaiseen mahdolliseen koloseen. Jalat puutuneena roikkuständeistä kirosin tilanteen alimpaan helvettiin. Kuka hullu maksaa tästä huvista itsensä kipeäksi? 

Kun viimein jumaroin Quentinin luokse, ehdotti mies biviä. Katsoin edessäni olevaa koloa hetken, kunnes suostuin ehdotukseen. Kanadalainen oli tehnyt oman osansa köyden terävässä päässä. Seuraavaksi liidivuoro olisi minulla, eikä tottapuhuen yön pimeään kitaan sukeltaminen houkutellut.

Saimme kaivettua kolon, jossa kaksi äijää mahtui juuri ja juuri istumaan vierekkäin spinin syöksyessä pienen, koloamme suojaavan katon ylitse. Vedimme teltan jalkojen päälle ja sulatimme muutaman litran vettä ennen kolkkoa yötä. 

Tuuli pöllytti lunta sen verran, että teltta oli pakko vetää pään yli suojaksi. Muovipussiefekti ei edesauttanut nukkumista, sillä hengityksemme tiivistyessä telttakankaaseen, kasteli se polvien päälle vedetyn makuupussimme. Välillä oli vain työnnettävä pää ulos spinipöllyyn hapen tarpeessa. 

Päivä 4 (14.10)

Auringonvalon siivilöityessä lumipölyn läpi, aloimme liikutella trippisen yön kangistamia raajojamme. En ollut nukkunut muutamaa kymmentä minuuttia pidempään viimeiseen neljään yöhön. Väsymys painoi jo kropassa tunkiessani suklaapatukkaa naamaan, samalla räkäten jääruuveja valjaisiin päivän ensimmäistä liidiä varten. Quentin lipsautti aurinkorasvaputelimme vahingossa alarinteen puolelle, joten jatkossa buffit pysyisivät naamalla.

Nyt jää kesti jo kiipeilijää, mutta kapeimmillaan vain 15-20cm leveä rantu pakotti liikkeet hyvin kontrolloiduiksi. Oli valittava mahdollinen halkeama jään alla tai varma, mutta herkkä jää. Valitsin jään. Oli huikeaa päästä jumarointipäivän jälkeen liidaamaan laatukiipeilyä lähes kuuden kilometrin korkeudella, ilman reppua. Luulin, että tekninen kiipeily noissa korkeuksissa olisi jo äärimmäisen rankkaa, mutta kyllä jumarointi vie voiton.

Pääseinän päältä löytyi taas luminen harja, johon hakkasimme useamman tunnin teltankokoista hyllyä ikijäästä. Olimme ylittäneet itsemme ja odotuksemme toppaamalla pääseinän ja kiipeilynkin pitäisi nyt helpottua huomattavasti. Pitäisimme lepopäivän.

Päivä 5 (15.10)

Lumihileet putosivat silmille teltan umpihuuruisesta katosta. Makuupussit alkoivat olla märkiä, mutta pohjoisseinällä kuivatusmahdollisuutta ei oikein ollut, paitsi nyt lepopäivän aamuna, kun aurinko osui pilariin muutaman hetken ajan. 

Tankkaisimme nestettä litratolkulla päivän mittaan ja pohdimme taktiikkaa seuraaville päiville. Fixaisimme köyden 50 metriä ylöspäin iltapäivällä, jotta ehtisimme huippuharjanteelle seuraavana päivänä. Siitä seuraavana huiputtaisimme ja lähtisimme itäharjanteen suuntaan. 

Suunnitelma kuulosti mahdolliselta, mutta Quentinin iltapäiväliidi heitti ensimmäisen kapulan rattaisiin. Suoritus oli ehkä vaikuttavin mitä olen kiipeilyuralla nähnyt. Hintsua teknoa maastoon, josta ei enää voinut kiivetä tai laskeutua alas. Oli vain yksi tie ja se oli ylös. Onneksi hakunterälle löytyi paikka, josta ylsi kurkottamaan seuraavaan piissinpaikaan. Tension traverse ja lisää herkkää mixtaa. 

Teltalle palattua motivaatio alkoi horjua pimeän laskiessa. Huomenna edessä olisi lisää lumen peittämiä släbejä, jotka saattaisivat olla kiivettävissä. Ehkä.

Päivä 6 (16.10)

Jumaroimme fixatun köyden päähän hiljaisuudessa. Kylmä tuuli hönki niskaan ja pisti vilunväristykset etenemään pitkin kehoa. 

Quentin hävisi kulman taakse seuraavaa osuutta tarkistamaan, mutta palasi pian ständille. Edessä oli sileitä släbejä, joita ei päässyt ilman pultteja ylös. Ei halkeamia, ei heikkouksia. Ei myöskään vaikka katsoi vasemmalle tai oikealle. Pilaria ei pääsisi ilman jäätä ylös ainakaan tästä kohtaa. Kaukana vasemmalla oli ramppimainen heikkous, mutta sekin oli ummessa. Ehkä tätä seinää ei ole tarkoitettu kiivettäväksi?

Päätös pakittamisesta tuli tunteitta vaikka viimeisen kuuden päivän aikana olimme jo alkaneet valmistautua ajatukseen, että tämähän saattaa jopa onnistua.

Alkoi laskeutumisurakka 5930 metrin korkeudesta pitoneista, jäisistä blokeista ja monesti vain yhdestä kiilasta. Kerran kiipeilyköytemme jäi vedettäessä fleikin taakse ja meinasimme joutua laskeutumaan loput 6mm narulla, mutta onneksi tuuria oli mukana tällä kertaa. 

Pystyimme tekemään lähes koko ajan 60 metrin rappeleita, mikä nopeutti alasmenoa. Puolessa päivässä olimme reunarailolla pakkaamassa kiipeilykilkkeitä reppuun ja valmiina talsimaan reilun tunnin matkan takaisin Thengpon kylään otsalamppujen valossa.

Phurba ja Tim välkyttelivät valoja sumuisessa illassa ohjaten meitä kohti majataloa ja sen emännän valmistamaa Dhal Batia.

Höyryävän riisin ja dhal-sopan sekoittuessa vaivattomasti toisiinsa hämyisessä, ja varsin ahtaassa ruokahuoneessa, sinkoilivat ajatukset lepoa vailla olevissa aivoissa. Vain muutamaa tuntia aikaisemmin olimme olleet keskellä isoa alppiseinää, taistellen epätietoisuuden, väsymyksen ja kylmyyden kanssa, kaukana normaalin maailman aikapaineista, rahaongelmista ja synkistelystä. Alpinismi oli tuonut taas kerran häivähdyksen vapaudesta, jota monet yksisarvisen lailla metsästävät, mutta myös muistuttanut siitä, kuinka tavallinen on kaunista ja yhtä tavoiteltavaa kuin tanssi vuorten seinillä. 

PS.

Nyt kuukautta myöhemmin yritystämme pohtiessa ja muistellessa, on pakko olla ylpeä vaikka huippua emme saavuttaneetkaan. Teimme kuitenkin uuden high pointin pilarille, joka kuuluu ehdottomasti Nepalin, ellei jopa maailman viimeisiin suurin linjoihin, joita ei ole vielä onnistuttu kiipeämään. Pilarin legenda kasvaa yritys yritykseltä, ja olen melko varma, että tälläkin hetkellä useampi tiimi suunnittelee retkeä tuolle Khumbun helmelle. Mukaan lukien Quentin. 

Jos puhutaan vakavasti linjojen kauneudesta ja esteettisyydestä, menee Tengkangpochen pohjoispilari ihan maailman kärkeen. En ollut supervakuuttunut ennen reissua sen kauneudesta, mutta paikanpäällä mieli muuttui välittömästi. Tumma graniittitorni, jonka päälle on isketty hainevämäinen lumiharja on täynnä puhdasta alpinismin taikaa! En tiedä tulenko koskaan enää edes yrittämään minkään yhtä vaikuttavan ensinousua, mutta koen silti, että annoin linjalle kaiken mitä annettavissa oli, eikä paluu sille muuttaisi mitään. Ehkä joku kiipeää sen vielä jonain päivänä tai sitten ei. Kaikkea ei ole tarkoitettu kiivettäväksi ja parasta onkin tietämättömyyden usva, joka näiden linjojen yllä leijuu. 

Siihen usvaan kun kerran sukeltaa, voi olla varma, että sitä haluaa vetäistä keuhkoihinsa myös toistamiseen.