Maaliskuinen myräkkä tiputtelee lunta taivaalta. Koko Sördalen humisee, kun tuuli kanavoituu ja kerää voimiaan kaukaa Pohjois-Ruotsin suurtuntureilta suoraan tähän valtavaan norjalaiseen laaksoon. Maatalon isäntä kertoo tarinaa saamelaismiehestä, joka paimensi porotokkaa laakson reunojen takaa avautuvilla ylängöillä. Keli oli samanlainen tuona päivänä. Lumi tuiskusi ja näkyvyys oli välttävä. Moottorikelkan avulla porot saavutti nopeasti, mutta äkkiä kelkka alkoikin valua kohti ylängön reunaa. Vauhdin kiihtyessä mies kaivoi puukon tupestaan, hyppäsi pois kelkan selästä ja iski moran kaikella voimalla taivaansiniseen jäähän. Moottorikelkka jatkoi matkaansa, syöksyen 700 metriä alas Skredbekkeniä – Pohjois-Norjan jättimäisintä jääputousta. Mies jäi henkiin, mutta Sördalenin vartija oli jälleen kerran näyttänyt voimansa. Vilunväristykset kulkivat selässä suunnatessani katseen laakson itäreunalla lymyilevään jättiin.
Norjalaista öylättiä.
Me oltiin kiivetty 300 metriä Skredbekkeniä reilussa tunnissa. Varmistelin lumihangessa ja katselin Juhan perusvarmaa etenemistä ensimmäisellä pystyosuudella. Porukka oli pelotellut vyöryillä, mutta loivien lumiosuuksien kentät olivat olleet niin stabiileita kuin ne ikinä vaan voivat olla. Fiilis oli katossa ja edessä kuukauden päivät talvikiipeilyä Senjalta Altaan ja takaisin.
Skredbekken ei ole paperilla mitään kovinkaan ihmeellistä. Vitosen jäätä seitsemisen sataa metriä lyhyellä lähestymisellä. Ei puhettakaan mistään pelottavasta tai huonosti varmistettavasta talvimixtasta kaukana sivistyksestä. Päivä oli perushuttua meille molemmille. Suurin huolenaiheeni oli, muistinko ottaa aamulla yhden vai kaksi magnesiumtabua pohjekramppien varalle.
Conrad Anker on kiivennyt elämässään muutaman metrin jäätä. Työviikko Arctic Ice Festareilla toi liudan uusia tuttuja.
Kiipeilyklinikoita festareilla. Ensimmäinen vapaapäivä viikon jälkeen olikin kohtalokas.
Minna Riihimäki kakkostelee aurinkoista bekkeniä.
Tonnin kurulainen Andorjan saarella.
Juha oli kiivennyt nelisenkymmentä metriä, kun jää alkoi muuttua täydellisestä kerrosmaisemmaksi. Olin selvästi sivussa kiipeilylinjasta jääpalojen ropistessa vasemmalle puolelleni.
Jossakin kohtaa Juhalta irtosi pleitti hakun tai raudan osumasta. Se syöksyi suoraan alaspäin, kunnes muutti suuntaa osuessaan bulgeen. Näin ja tiesin, että nyt on yritettävä väistää, mutta olin ankkurissa kiinni köydellä, jossa ei ollut paljoa liikkumavaraa. Päätin hypätä taaksepäin, mutta päänkokoinen, noin 5cm halkaisijaltaan oleva fleikki iskeytyi giljotiinin lailla vasempaan käsivarteeni.
Jääkiipeilyssä ropisee aina pieniä paloja jalkoihin, olkapäihin ja kypäräänkin, mutta yleensä hommasta selviää mustelmilla. Niin ajattelinkin nytkin käyvän. Ravistelin kättä aikani, kunnes kurkkasin hanskan alle. ”Juha, pitää varmaan lähteä alas”.
Tajusin melko äkkiä, että nyt murtui ranne tai joku käden luista. Juha laskeutui ständille kyhäämään lastan jääruuvista ja slingeistä. Mietittiin helikopterinpelastusta, mutta totesin pystyväni laskeutumaan riittävän hyvin yhdellä kädellä. Kipulääkkeitä ei mukana ollut, mutta joko kipukynnykseni on suuri tai sitten käteen ei vaan koskenut liikoja.
Seitsemän rappelia sujui suht joutuisasti Juhan nopealla toiminnalla. Tilanteeseen ei sinällään liittynyt suurempaa draamaa, vaan molemmat toimivat rauhallisesti omissa tehtävissään. Minä nyt lähinnä ständeillä passattavana potilaana.
Putouksen alla Juha jäi välppäämään kamoja ja minä rämmin umpihangessa suksitta takaisin autolle. Rasti oli huomattavasti helpompi kuin Juhalla, joka kantoi alas kaiken suksineen päivineen.
Setermoenin terveyskeskuksesta pääsin aikanaan taksilla Narvikin sairaalaan röntgeniin ja alustavaan kipsiin. Useamman päivän vakuutussäädön lopputulemana oli lennätys leikkaukseen Suomeen, jossa kokonaan katkennut kyynärluu sai titaanilevyn ja viisi ruuvia.
Norjalaisten röntgen kertoi, että nyt ei ollut kaikki luut linjassa.
Nukutuksesta herätessä mielessä pyöri lähinnä Salangeniin jäänyt auto, jolla piti hakea Ella Inarista kotiin. Pandemia räjähti käsiin ja päivä päivältä valtiot sulkeutuivat. Se miten auto lopulta päätyi Suomeen on sitten toinen tarina.
Ota oppia
Näin jälkikäteen on hyvä ottaa oppia ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä paremmin. Suoranaisia virheitä oli vain kipulääkkeen jääminen autoon, mutta moni huomioon otettava asia kirkastui entisestään.
- Tee ständi aina mahdollisimman sivuun kiipeilijän linjasta. Mielellään luolaan, jos vain mahdollista. Toki putoavat jääpalat voivat muuttaa suuntaa bulgeista, mutta ainakin osumariski on minimoitu.
- Helpollakin linjalla voi sattua. Oikeastaan aina ja missä vaan, vaikka asiat tekisi kuinka hyvin. Ole varautunut ja harjoittele pelastustekniikoita. Monesti oikeassa tilanteessa niitäkin pitää soveltaa, mutta perusjutut on hyvä olla hallussa.
- Vakuutukset on syytä olla kunnossa. Tälläkin kertaa lasku olisi ollut aikamoinen ilman asianmukaisia vakuutuksia.
- Liiku vuorilla ja kiipeile. Ei näitä tilanteita tasamaalla satu, mutta ei niihin myöskään voi täysin varautua kirjoja lukemalla ja Rollareilla köysitekniitoita kertaamalla. Etenkään henkistä puolta. Opit unohtuu nopeasti, jos ympäristö tuntuu pelottavalta jo valmiiksi.
Kalliomania
Käden kuntoutus sujui ilman suurempia tuskia. Kuusi viikkoa leikkauksen jälkeen kiipesin alaseiskan trädiä ja kymmenen viikon jälkeen 7c+:n sporttia. Liukkosen Antti epäilikin, että nukutuksen aikana on suoneen livautettu muutakin kuin nukutusainetta.
Veri Vetää Itään, 7c+ kellistyi 10 viikkoa leikkauksen jälkeen. Kuva: Pyry Karjalainen.
Iso kiitos kuuluu monia urheilijoitakin leikanneelle, käsikirurgi Mikko Skutnabbille. Ilman kipsiä onnistuin liikuttelemaan kyynärpäätä, rannetta ja sormia koko luutumisen ajan, sekä harjoittamaan pientä rasitusta, mikä lopulta edesauttoi luutumista. Ilmeisesti hoidon suhteen on vanhaa ja uudempaa koulukuntaa. Moni epäilikin, että rikon käteni uudestaan. No, kevään tikkilista puhukoon puolestaan.
Juhalle kanssa isot ylävitoset luotettavasta ja varmasta toiminnasta. Tekstiilikaksosten kiipeilyuralle on mahtunut useampia puntteja tutisuttavia hetkiä, mutta rauhallisuudella ja kiipeily/tilanneviisaudella ollaan ja tullaan niistä aina selviämään.
Ellalle myös kiitokset ainaisesta positiivisesta ajattelusta ja tsempistä kuntoutuksen aikana!
Oli kerrankin mahtavaa nauttia kotimaan kalliokiipeilystä vailla reissuhinkuja minnekkään. Toki kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ja työkuviot siirtyivät vuodella, mutta napsakoiden graniittireittien perässä temutessa huolet ja murheet unohtuivat.
Omanlaistaan säpinää kevääseen ja kesään toivat myös uudet perheenjäsenemme Haave ja Nukka. Huskysiskokset parhaimmasta päästä! Tytöt ovatkin jo ehtineet koluta sen parikymmentä eri kalliota ja retkeillä vaikka ja missä.
Pandemanian ensinousu. Greidiltään Kuus-aalainen 7a.
Kunnon jammiruntu kuntouttaa.
Haave ja Nukka!
Olhavallakin nautiskeltiin harvemmin kiivetyistä helmistä. Otoksen Trikoo-Nissen päihitti Viimeinen Dinosaurus, joka on Olhavan huikeimpia reittejä!
Kauri Polar Fuckin topissa. Minireitti Haukkavuoren standardeilla, mutta taattua laatua.
Chris Novichokin kruksivääntelyssä. Pari vuotta sitten avaamani sportti on saanut ilahduttavasti nousuja kuluneena keväänä.
Toistonousu Perttu Ollilan Come Back to Crack reittiin. Lyhyt 7c+ kellistyi verrattain helposti. Kuva Henna Paalanen.
Uutukaisia syvällä saaristossa. Teilin ensinousu.
Kesän hittimesta. DWS menoa Son of the Beach reitillä. Aleksi kiipeää.
Syöksymässä syviin vesiin.
On hankala sanoa miltä seuraavan vuoden kiipeilyt näyttää, mutta uskoisin, että matkustusrajoitukset Euroopan ulkopuolelle pysyvät vielä pitkään. Haasteita, suuriakin sellaisia, löytyy lentämättä valtamerien taa. Toki palo maailman suuriin vuoristoihin on monella meistä, mutta nyt on tärkeintä elää päivä kerrallaan ja pysyä terveenä! Eikä suomikiipeilyssäkään edelleenkään ole mitään valittamista.