Hien ja mankkapölyn sekoitus maistuu suussa, kun kyhjötän pienessä kolossa, parisataa metriä maanpinnan yläpuolella, kädet ja jalat tiukasti jammattuina halkeaman syleilyyn. Kehräsluun haava tiputtaa verta valkoiselle graniitille, värjäten sen punaan. Köydet katoavat jalkojen välistä kirkkaaseen syvyyteen. Läähätän kuin koira heinäkuun helteissä, kädet pumpissa ja kroppa runneltuna. Mikään asento ei ole hyvä tai lepoa salliva. Yläpuolella horisonttiin jatkuu vertikaali käsihalkeama. Vilkaisen jäljellä olevia camuja, jotka ovat harvinaisen nopeasti laskettu: kaksi kolmosta ja lajitelma turhia sormikokoisia. Ei sa$#@a!
Alkaa, tai oikeastaan jatkuu taistelu, jonka parhaiten kuvaili Antti Baugenin kiipeilymajalla samana iltana. Kun olet mahdottoman uuvuksissa, etkä millään jaksa enää puristaa käsijammia kokoon, on toinen koura lyötävä kirveen lailla hahloon ja toivottava, että se pitää. Tsup, tsup, tsup…aivot ja ruumis kaipaavat lepoa, mutta sitä ei ole tarjolla. Viimeisen asti Thanatos pitää yllä mystistä olemustaan. Se ei halua päästää irti tovereistaan tuonelan porteilla.
Baugenin sumuissa.
Norjaan
Mikkelin Työväen Kiipeilijöiden kunniajäsen ja puuhamies Liukkosen Antti houkutteli mukaan parin viikon visiitille Pohjois-Norjaan. Otin mielellään lipun vastaan Thanatos Expressiin, sillä suomikiipeilijöiden ylenpalttisesti suosima alue oli vielä kokematta. Pitkä ajomatka ja isojen mäkien vetovoima olivat vielä pitäneet pintansa aikaisempina vuosina, mutta nyt päätin antaa mahdollisuuden. Päätavoite reissulle oli Skandinaavian päheimmän käsihalkeaman tikkaaminen, josta Antilla olikin jo kokemusta edelliskesältä.
Sinisen wolkkarin pomppiessa Kilpisjärven kuoppaisella asfaltilla meinasin katua jo lähtöä. Takamus puuduksissa ja silmät ristissä karautimme Saanan juureen nukkumaan pari hassua tuntia, ennen rakkaan naapurimme puolelle siirtymistä. Minkä takia Suomi-neidon raja on vedetty vuoriston alkuun, kysynpä vaan?
Kakkosetappi johdatti Lyngenin kautta Tromssaan, josta aina lopulta Kvaløyan saarelle asti. Maisema muistutti kuin mitä tahansa maailman pikkuvuoristoa, mutta meren läheisyydellä höystettynä. Haikkasimme Baugenin kiipeilymajalle samana iltapäivänä ratkeamaisillaan olevia reppuja kantaen. Patikka oli hikinen pyllerrys, mutta tulipahan kannettua kaikki tarvittava viideksi päiväksi.
Kotoisa maja sijaitsee 10 minuutin kävelyn päässä Baugenin eteläseinästä, joka on se suurin mielenkiinnon kohde, vaikka muitakin seiniä on vuoren laita pullollaan. Löytyi kaasuhellat, virtaava vesi läheisestä purosta, minikirjasto, vilttejä, patjoja, lämmityslaite ja suurinpiirtein kaikki mitä halkeamien perässä tulleet kiipeilijät tarvitsevat. Sen muutaman päivän aikana mitä majalla notkuimme, saimme seuraa neljästä eri suomitiimistä. Hauska sattuma tosiaan!
Alkuun tuikkasimme ultraklassikko “Flygende Hollenderin”, joka tarjosi kyllä 6b:n edestä täyden työpäivän. Aloitusköydenpituutta lukuunottamatta jokaisella pitsillä sai kiivetä ihan tosissaan. Kneebaareja halkeamien väleissä, jännittäviä poikkareita, märkiä osuuksia ja mitä vielä. Napakka ja hieno reitti greidilleen. Sumuinen keli saattoi tehdä graniitin pinnasta hieman kostean, mutta se ei mieltä madaltanut. Leppoisa pultattu laskeutumislinja kruunasi vielä päivän. Reititkin ovat sopivan mittaisia 250 metrillään. Ei kerkeä tossut painaa liikaa!
Seuraavaksi reitiksi valikoitui itse Thanatos.
Liisa ja Suvi palaamassa majalle kiipeilypäivän päätteeksi.
Flygende Hollander on erinomaisen selkeä linja, mutta välillä joutuu kurkkaamaan kulman taa.
Baugen ja kiipeilymaja ovat loistoyhdistelmä. Hyvällä tuurilla pilvet roikkuvat laaksojen yllä tarjoten erinomaiset olosuhteet kiipeilyyn korkealla.
Thanatos
Baugenin eteläseinän yläosassa sijaitsee roikkuva pilari, jonka halkaisee yksi ja ainut halkeama. Hehkutettu, pelätty ja silmissä palon sytyttävä. Linja ensinoustiin vuonna 1980 ja vapautettiin heti seuraavana Dosethin tiimin toimesta.
Baugen osaa olla jyrkkä.
Torstaiaamu säteili kirkkaan aurinkoisena, kun kiipesimme enemmän tai vähemmän alkuperäistä linjaa pitkin kolmen köydenpituuden verran ständille, josta reitin varsinainen toiminta ja herkuttelu alkaa. Ihan vinkkinä, että Flygende Hollender on satakertaa parempi lähestyminen kuin ensinousun linja, joka sisälsi hyviä, mutta myös ikäviä osuuksia.
Antti oli liidannut kruksin alle johtavan 6+:n aikaisemmin, joten liidi napsahti minulle. Rytmikäs jammailu johdatti ylöspäin, kunnes halkeama muuttui märäksi. Tähänkö tämä jäi? Puhdas layback-osuus ilman vaihtoehtoisia feissiotteita. Raon ulkoreunassa oli onneksi parin sentin kuiva kaistale josta sai kiinni. Lähdin nitkuttamaan ylöspäin jalat kitkalla. Trilleriksi meno muuttui kun tajusin, että piissien laitto on kutakuinkin mahdotonta. Oikean tossun kärki kastui kun survoin sen väkivalloin halkeamaan. Huonompi homma, koska nyt kamaa ei ainakaan voisi laittaa putoamatta. Rannari meinasi kasvaa liian suureksi, kun tavoittelin pelastavaa fleikkiä, joka osoittautui onneksi ständin paikaksi. Antti kakkosteli nätisti heti perään. Peli oli siis vielä käynnissä, mutta henkisiä ja fyysisiä voimavaroja oli nyt tuhlattu.
Ständillä mankkasin jammihanskojen alta, teippasin kumiläpyskät kiinni ranteisiin napakasti, sorttasin räkin viimeisen päälle ja heitin paidan pois. Ja niin lähti on-sight yritys liikkeelle.
Määrittelemättömän ajan kuluttua tein ständiä köydenpituuden päällä lopun uupuneena. En huutanut voitonriemusta kuivuneella kurkulla, vaan fixasin toisen köysistä laskeutumislinjaksi, jota pitkin rappeloin Antin yritystä varmistamaan. Olo oli helpottunut vaikka kuinka yritin olla asettamatta paineita ennen liidiin lähtöä. On se vaan kumma kuinka hankalaa on kiivetä rennosti halutessaan kovasti jotain. Toisinaan se onnistuu.
Fiilis ei ollut vielä täysin zen, koska Antti piti vielä hoitaa röörin päälle. Miehen lähtiessä liikkeelle olin hieman huolestunut lähetyksen olosuhteista, sillä nyt aurinko porotti jo halkeamaan. Roikkuständillä pitkään roikkuminen tuskin edesauttoi suoritusta myöskään. Savon kasvatti eteni tasaisen varmasti satunnaisten murahdusten tahdittamana. Liikkeestä ei voinnut päätellä, että samanlainen sotahan siellä oli käynnissä kuin itsellä hetkeä aiemmin. Antti sentään sai ilmoille onnistumisesta kertovan, Baugenin seinillä kajahtavan huudon. Varmistuslaitetta iroittaessa fiilis oli vähintäänkin yhtä hyvä kuin oman suorituksen jälkeen. Me kiivettiin Thanatos!
Nyt jälkeenpäin ajatellen reitti oli tuskin vaikeimmasta päästä greidiään, mutta varmasti yksi hienoimmista, ellei hienoin köydenpituus mitä kalliolla on tullut kiivettyä. Reittien mystisyys haihtuu jokaisen otoksen ja jokaisen kirjoitetun sanan myötä, mutta toisaalta ne tuovat linjat useamman ihmisen tietoisuuteen mikä on hienoa. Kaksiteräinen miekka, niin kuin moni kiipeilyyn liittyvä asia.
Juho Thanatoksen 6+ osuudella. Jännitysnäytelmä. Kuva: Suvi Raatikainen
Antti halkeaman kimpussa. Sijainti on vähintäänkin välttävä. 😉 Kuva: Suvi Raatikainen
Silhuetten
Seuraavina päivinä pilvet toivat sateen ja kosteuden Baugenille. Olutta ja makkaraa reippailtiin laaksosta melankolisten päivien ratoksi. Kiipeilyn maailmancup ja jalkapallon mm-kisat sulautuivat yhdeksi ja samaksi, iänikuisten kiipeilylehtien ruttaantuneiden sivujen kanssa. Jäseniä kolotti, eikä makuupussista litimärkänä herääminen aamuyön tunteina kielinyt mielestäni normaalia kesäflunssaa poikkeavasta. Buranavarasto hupeni ruokia nopeammin. Olisi pitänyt kuunnella kropan veisausta tarkemmin.
Kahden lepopäivän makoilu kerrytti intoa vielä yhteen reittiin. Silhuettenin linja onnistui tuomaan muutaman miellyttävän kiipeilyosuuden, mutta verrattuna kahteen muuhun kiipeämäämme rataan, oli se selkeä pettymys. Kolme reittiä takataskussa kertoi ajasta vaihtaa maisema karun kauniista pohjoisesta Lofoottien vehreyteen.
Lofootit
Yr.no hauskuutti oikein olan takaa luvatessaan kirkasta keliä ja nollan prosentin mahdollisuutta sateeseen, kun ilmankosteus huiteli yhdeksänkympin tienoilla. Auton keula meinasi kääntyä kohti Niemiselin helteitä ennen aikojaan. Rekkaparkissa telttailun turruttamat jäsenet saatiin vetreiksi kahvilastopin voimalla idyllisessä Henningsværissa. Onneksi maltoimme mielemme, sillä iltapäiväksi kirkastui ja pääsimme kiipeämään Vårkåtin (N7) Jomfupilarilta. Kolme köydenpituutta mahdottoman hauskaa kiipeilyä.
Pieni maistiainen Lofoottien kauneudesta.
Antti rännittää Vårkåtin kruksiköydenpituutta. Mainio reitti!
Seuraavana päivänä oli Prestenin Vestpillar directin vuoro, Original Avslutning-exitillä tietenkin. Lähestymiset eivät kauheasti käy kunnon päälle, kun 500 metrin seinälle kävelee autolta sen kymmenen minuuttia. Seinän alla räkkäsivät jo Arnaud Petit asiakkaansa kanssa, joten paalupaikkaa emme saaneet. Hyvä niin sillä herrat hävisivät släbien sekaan sellaista vauhtia, että mankka vain pöllysi. Se taas saattoi johtua hyytävän kylmästä tuulesta joka kuritti meitä Storhyllalta ylöspäin. Kiipesimme kuori- ja untuvatakit päällä ja silti paleli. Kumpikaan ei voinut valittaa hikisistä näpeistä, koska sormia tuskin tunsi aika ajoin.
Hyvin kryptinen poikkari Slanting Cornerin alta vasempaan johdatti meidät alkuperäiselle Vespillarenin exitille, joka olikin selkeästi muuta reittiä hienompi. Dihedraalihipsuttelua parhaimmillaan!
Presten ja se tujumpi toppaus.
Topista huitaistiin takaisin merenrantaan suhteellisen ilmavaa polkua pitkin. Antti oli mennyt poistumisen pimeässä kertaalleen edellis-syksynä, eksyen ikävästi. Toki tällä kertaa valoisassa homma menisi putkeen virheistä oppineena. No, yhtälöön ei ollut laskettu erään nuorenherran edellämenoa. Äkkiä sitä otiinkin avaamassa uutta poistumisreittiä ihan riittävän jyrkällä nurmirinteellä. Kannattaa lähteä ylämäen suuntaan harjanteiden risteyskohdassa. Ei solaan päin!!
Palelu Prestenillä ei varsinaisesti parantanut tautiani, vaan pahensi sitä aika tavalla. Kuumehorkassa pyöriessä maailma ei näyttänyt kovin aurinkoiselta, vaikka ympäristö olikin ehkä kaunein mitä reissuilla oli tullut vastaan. Ymmärrän hyvin vuosi vuoden jälkeen Lofooteille palaavia. Onhan se nyt komea paikka viettää kesälomaa. Kallen rannan menoa taas en ymmärrä. Saattoi johtua taudistakin, mutta jatkossa majoitus taikasaarilla täytyy etsiä muualta. Ainakin jos on keskikesällä liikenteessä.
Palasimme kotiin päivän etuajassa, jotta sain keuhkokuumeeksi äityneeseen tautiin antibiootit ja tarvittavan levon. Karu opetus miksi kipeänä ei kannata urheilla. Toki nyt takana oli kevään homealtistuminen intissä, mikä varmasti liittyi tämänkin sairastelun taakse. Pohjois-Norjan ensivisiitistä jäi silti mukava fiilis. Talvikiipeily on vielä kokematta alueella, eikä Storpillaren tai Blåmannenin pohjoisseinä näyttäneet mitenkään pöllömmiltä.
Paradisetin boulderit on sen verta isoja, että tasankojen miehet sitovat mielellään köyden valjaisiin. Antti Dosethrisset-reitillä.