Kun Ella ehdotti joululomille sporttikiipeilyreissua johonkin päin Etelä-Eurooppaa, olin taas uuden äärellä. Suostuin toki oikopäätä.
Huippuvuorilla opiskelevalle ei ole auringonvaloa tarjolla useampaan kuukauteen, joten kohteen valinnassa pääpainona oli vakaat ja aurinkoiset olosuhteet. Toki sama keli sattuu suosimaan kalliokiipeilyäkin. Päädyimme Costa Blancan seutuun, joka ei ole ehkä se maailman rauhallisin ja luonnonkaunein mesta, mutta kiipeilyä ja halpaa elämistä sieltä löytyisi.
Lensimme Alicanteen, josta vuokrasimme auton kymmeneksi päiväksi, koska liikkuminen olisi ollut muuten aika mahdotonta kallioiden välillä. Majapaikaksi kelpasi huoneistohotelli Calpen rantabulevardilta. Calpe on siis 60 kilometriä Alicantesta pohjoiseen sijaitseva Benidormin pikkuveli, korkeine betonitaloineen. Ei se idyllisin, mutta kävisimme hotlalla vain nukkumassa, emmekä rantojen tahi mohitojen perässä juoksemassa. Sitäpaitsi lomakohde ammotti tyhjyyttään näin turistikauden ulkopuolella, mikä sopi meille oikein hyvin.
Ensimmäiset päivät jumppailtiin matalilla kallioilla ottaen tuntumaa kalkkikiveen. Läheinen Sierra de Toix kahden minuutin lähestymisellä sai nokkiinsa vain Guadalestilta, jossa olisi pystynyt varmistamaan legendaarisesti autosta halutessaan. Olta-vuori tarjoili kanssa näppäriä reittejä komeilla näkymillä.
Keli oli kallioilla suorastaan kuuma, eikä ilman paitaa kiipeäminen tuottanut vilunväristyksiä kummallekkaan. Kiipeilykin oli oikein mainiota. Pulttaus oli jokseenkin kyseenalaista, etenkin Sierra de Toixissa, jossa osalla reiteistä tuli fiilis, että näihin pultin-näköisiin kapistuksiin ei liiemmin kannata tippua. Jostain luinkin, että osa on oikein kotitekoisia. Olta ja Guadalest oli taas pultattu hyvin!
Ella hiippailee släbillä Olta-vuorella. Vieressä brittien köysisotku.
Juho saittaa Lyengan. Ehkä maailman epäjatkuvin 7a, mutta hieno silti.
Guadalestin vitoset oli riittävän jyrkkiä.
Myös kutoset toisinaan…
Ella, Calpe ja Penon de Ifach.
Same same…
Calpen ehdottomasti tunnetuin maamerkki on Penon de Ifach. Reilu kolmesataametrinen rantakallio on kuin tehty kiipeilyyn. Kymmenen köydenpituuden reittejä löytyy roppakaupalla helpoista sekavarmisteisista aina napakkaan sporttiseiskaan.
Me valitsimme eteläseinän vasenta laitaa komistavassa pilarissa kulkevan Same-nimisen reitin. Se sopi haastavuudeltaan kuin nenä päähän. Valintaan vaikutti myös vähäinen putoavien kivien riski, joka on olemassa muilla alakutosen reiteillä seinän keskiosassa, jossa linjat risteilevät kuin alakoulun yhdistä oikein-tehtävässä.
Aamu oli leppoinen, kun puimme valjaat ja kiipeilykilkkeet hotellilla päälle ja kävelimme reitin alkuun bulevardia pitkin auringon noustessa. Lokit kaakattivat ja aallot pauhasivat. Lomafiilis!
Linjan piti olla 6a ja pääasiassa sporttia, mutta kiipeily paljastui 6b(+):n arvoiseksi. Pulttien asemasta klippailtiin narunpätkiä, jotka oli pujoteltu kallio-onkaloiden läpi. Oli niitä porahakojakin, mutta ei kauheasti. Seikkailureitti, joka oli yllättävän fyysinen.
Reitin herkkupalana oli tuubimainen luola puolivälissä linjaa. Aivan mahdottoman siisti, etenkin poistuminen putkesta takaisin seinälle. Siistiä oli myös päästä hetkeksi pois krimppaamasta lokinkakkaa.
Toppasimme suoraan turistipolulle, josta oli lyhyt kävely Ifachin toppiin. Alas pääsi nopsasti polkua pitkin vuoren vehreämpää puolta. Penon de Ifach kannattaa käydä kapuamassa Costa Blancan reissulla!
Röörikiipeily oli nastaa.
Ella tulossa ulos tuubista. Exposure kutitti mahanpohjasta.
Loppureitin osuudet ovat helppoja, mutta näyttäviä.
Penon de Ifachin topissa. Puig Campana keskeltä vasemmalle (takana).
Maaginen linja
Costa Blancan alueen kiipeilyä googlatessa, ensimmäisenä silmiin pisti Puig Campanan eli alueen korkeimman tötterön keskellä seinää kulkeva pilarimainen harjannelinja, joka päättyi ison näköiseen yläseinään. ”Toi me kiivetään” ajattelin. Lisäetsintä tuotti tulosta. Reitti oli osuvasti nimetty: Linea magica – maaginen linja. Se yhdistelee Aristoteles, Arista Pepsi, Espolon Saint Jaume ja Herrera reittejä ja jatkuu aina Pic Primin 1320m huipulle asti. Pic Prim on siis yksi Puig Campanan kolmesta selkeästä huipusta. Suurin osa kiipeilyreiteistä on juuri Primin rinteillä.
Reittimme noin suunnilleen Pic Primillä. Alku on mäen-nyppylän takana. Kiipeilyä pitäisi olla 900 metriä, mutta ken tietää.
Kuten kuuluisin Espolon Central -reitti vuorella – päättyy iso liuta linjoista harjanteella olevan kummun päälle, josta lähtee merkattu laskeutumisreitti. Kiipeilyhän jatkuisi vielä harjanteita ja muutaman vitosen köydenpituuden verran huipuille asti. Me halusimme sinne! Alppikiipeiljän korviin ja erityisesti näköaistiin sattuu, jos linjat päättyvät epäselvään kohtaa vuorta. Tässä tapauksessa erityisen paljon.
Koska kyseessä oli Ellan ensimmäinen näin iso kiipeilypäivä, varauduimme bivittämään. Kiipeilyä oli topon mukaan 900 metriä, jota epäilen näin jälkikäteen aikalailla. Ehkä siihen oli laskettu traverset yms. mukaan. Matkaan lähti puolikas makuualusta, kevyt makari, kevyt räkki, kaksi sinkkuköyttä, joista toista päädyin kantamaan repussa koko reitin, kun 55 metrin laskeutumista ei koskaan ilmaantunut. Pizzaa, pähkinää ja karkkipötköjä evääksi, sekä 4l vettä koko tiimille.
Aikaisen 02:00 herätyksen jälkeen ajoimme tunnin Puig Campanan parkkipaikalle idyllisen Finstratin kylän yläpuolelle. Lähestymishaikki vei puolisen tuntia kuumotellessa pimeydessä kiiluvia silmiä. Tällä kertaa ei tarvinnut pelätä jääkarhuja,mutta viekas vuoristopuuma sen täytyi olla.
Aloitimme kiipeilyn 05:00. Ajauduimme reitiltä jo 40 metrin jälkeen, mutta se ei haitannut, vaan taisi oikaista. Kiipesimme 70 metrin pitsejä useamman, vaikeamman kiipeilyn alkuun. Irtokiveä ja isoja irtoblokkeja oli reippaasti, mikä jatkui koko reitin ajan. Old-school tyylistä kalliokiipeilyä parhaimmillaan.
Aurinko-nousi kun olimme juuri reitin ilmavimassa kohdassa Arista Pepsin paikkeilla. Tuon osuuden jälkeen piti olla pitkä rappeli Barranc de Infernon-rotkoon, josta reitti jatkuisi, mutta pääsimme kävellen rotkon pohjalle. Ketutus neljän kilon lisäpainosta repussa kasvoi infernaalisesti. Pidimme reilun tunnin eväs-ja unitauon rotkossa, koska unikamoille oli saatava jotain käyttöä tahdin ollessa liian nopea biviä varten.
Rotkosta valkkasimme helpoimman näköisen linjan, emmekä seuranneet topon reipasta kiertotietä vasemmalta. Hauska ramppilinja toi meidät aurinkoon ja yhteen Espolon SO- reitin kanssa, josta löytyi päivän napakimmat vitosen muuvit.
Aamupäikkärit rotkossa toimii!
Kiipeily oli pääasiassa tämän näköistä.
Loppureitti sisälsi leppoista skrämbliä lenkkareilla, kolme vitosen köydenpituutta toppiseinällä, vuoristovuohia ja erään röyhkeän brittipariskunnan. Toppasimme Pic Primin noin 11 tuntia kiipeilyn aloittamisen jälkeen. Olimme lomalla, joten päiväunet, pizzapiknik ja auringonotto kuuluivat luonnollisesti kiipeilyaikaan. Reitin voi varmasti kiivetä 7-8 tunnissa, mutta näin kokemus oli leppoisa. Näkymät oli kanssa huikeat! Kiipeily ei ollut mitenkään erityistä, mutta saimme mukavan retken, jota haimme. Sekä vähän alppityylistä treeniä Ellalle.
Pic Primin toppifoto.
Ella laskeutuu alastuloreitillä.
La Carreran helpoin osuus. Irtokivirööri oli muutoin aivan kauhea.
Topista oli selkeä polku ja yksi rappeli epämiellyttävään La Carreran irtokiviränniin, joka pisti kampoihin etenkin Ellan tasapohjatossuille. Meillä ei ollut tarkkaa tietoa alastuloreitistä, mutta se oli helppo löytää ja ilmeisesti löytyy nimellä ”Ruta Portel” netistä.
Vuoristomäntyjen välissä pujotellessa, auringon laskiessa Sierran taa, oli mieli iloinen ja rauhallinen. Vuoret, kiipeily, luonto ja elämä.
