Matkustin lokakuuksi Huippuvuorille siellä arktiseksi eräoppaaksi opiskelevaa tyttöystävääni tapaamaan ja arkiaskareissa auttamaan. Tietysti kokkailun ja loputtoman tiskaamisen takana oli ajatus, että sitä enemmän ehditään seikkailla ja viettää aikaa yhdessä, mitä nopeammin tiskiharjaa altaassa heilutan.
Maailman pohjoisimman kaupungin titteliä pitävä, reilun 2000 asukkaan Longyearbyen, on yllättävän moderni tapaus. Opiskelijaelämä on vilkasta, ravintoloita ja ohjelmapalveluyrityksiä riittää, samoin turisteja. Hiilikaivostoiminta hiipuu ja turismi on selkein tulevaisuuden elinkeino, niin kuin monessa muussakin luonnoltaan erityisessä paikassa. Ristiriita on vain erityisen suuri Huippuvuorilla, sillä jäätiköt sulavat, eikä kasvava matkailu ainakaan edesauta suoranaisesti asiaa. Pelkästään ajatus siitä kuinka paljon elintarvikkeita tarvitaan kun megaristeilijä dumppaa 3500 turistia kerralla kaupunkiin, on absurdi. Oma matkailu ei ole paljoa sen puhtoisempaa, mutta ainakin pyrin viettämään kohteessa mahdollisimman pitkän ajan.
Asuinrakennuksia Nybyenissa. Taustalla Nordenskiöldfjellet (1050m).
Jäinen tiistaitonni Nordenskiöldfjelletillä.
Maailman pohjoisin kasvihuone.
En ole ollut aikaisemmin kovinkaan kiinnostunut arktisista alueista, mutta nyt sopivan tilaisuuden tullen tiedonjano ja into kasvoivat aika lailla. Huippuvuorten historia on mielenkiintoinen ensimmäisistä löytöretkistä valaanpyyntiin, pomoreista kaivostoimintaan ja lopulta arktiseen turismiin. Jotenkin olin aina funtsinut, että Huippuvuorilta ei löytyisi kiivettävää, mutta pohjoinen luonto osoitti toisin jo nopean googlauksen jälkeen. Oli vain ajateltava boksin ulkopuolelta. Kauhean rikasta kiipeilyhistoriaa alueella ei ole. Toptureja on tehty ja muutamia haastavia alppireittejä avattu Atomfjellan ympäristössä, mutta ainakin systemaattinen raportointi puuttui, norjalaiseen tapaan. Uskon vahvasti, että suurin syy on se, että erityisen huono kiviaines on karkottanut jopa ulkoilukansan alppitykit. Toki sieltä täältä löytyy graniittia ja kalkkikiveäkin, jos oikein tarkkaan katsoo.
Rapsakka syyskuu tarkoitti sitä, että virtaava vesi jäätyisi. Sitä pitäisi vaan löytyä vertikaalisessa muodossa. Longyearbyeniläiset kiipeävät jäätä jäätiköjen sulamisvesirööreissä, lentokentän vieressä ja muutamalla läheisellä pikkuputouksella En- ja ja Eskardalenissa. Mutta jäätä oli pakko olla muuallakin.
Komeita mäkiä laskemista varten.
Fossilfossen
Ella spottasi jääputouksen syyskuisella kouluvaelluksella Barentsburgiin. Jäämuodostelma näytti kuvissa sen verran hyvältä, että aloimme suunnitella reissua Fossildaleniin. Alkuun ei ollut selvää miten rotkoon pääsisi, sillä firmat olivat vetäneet jo pienveneensä vesiltä. Halvimmaksi vaihtoehdoksi tuli lopulta turistiristeily Barentsburgiin, josta kävelisimme seuraavan kolmen päivän aikana Longyearbyeniin kiiveten putouksen matkalla. Tukeutuisimme mökkeihin, jotta telttaa tai makuualustaa ei tarvitsisi raahata mukana. Ehtisimmekö tehdä päiväetapit ennen pimeyttä? Kaamos lähestyi vauhdilla, eikä karhun bongaaminen arktisessa yössä olisi kovinkaan hehkeää. Vaellus asutusten välillä on suht suosittu kesäreissu, mutta nyt saisimme nauttia yksinäisyydestä oikein kunnolla.
Risteily tuohon venäläiseen kaivoskaupunkiin meni viskiä jäätikköjääkuutioilla siemaillessa ja valaanlihaa maistaessa. Kyseenalainen liharuoka oli peräisin lahtivalaasta, jota norjalaiset vielä pyytävät kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Hyvää se ei ollut, mutta päätin kuitenkin maistaa tilaisuuden tullen.
Laivamatka Barentsburgiin alkoi kirpsakassa kelissä.
Ella tähyilee merellä killuvia jääpaloja.
Väriloistoa Huippuvuorten tapaan.
Barentsburgissa paikallinen isäntä, Vitaly nimeltään, heitti meidät tienpäähän, josta kävely alkoi. Seurasimme 12 kilometrin ajan vanhaa tienpohjaa lähes Kapp Lailan erämökille asti. Valkoinen maa, musta rantaviiva ja sininen meri – mieli lepäsi. Maasto rannikolla oli helppokulkuista ja porojen täyteistä. Lyhytjalkaisia ja paksuturkkisia poroja oli jokseenkin paljon koko reissun ajan. Luontaisia vihollisia ei ole, sillä karhut ovat liian laiskoja juoksemaan niiden perässä.
Tästä alkoi kävely. Vitaly ja laivaopas heittivät meidät tienpäähän.
Lyhyet jalat ja paksu karva tekevät poroista vantteran oloisia.
Kapp Lailan erämökissä, neljän seinän sisällä ei uni meinannut tulla karhukuumotusta potiessa. Puoliltaöin katosta alkoi tulla sadevesi läpi, joka vähensi entisestään lepoa, jokaisen risauksen herättäessä. Yöllinen tyhjennysreissu meinasi myös päättyä sydänkohtaukseen, kun otsalampun valokeilassa välähti silmät. Poroja vain…
Toisena päivänä haikkasimme aamuhämärässä Fossildalenin suulle, johon jätimme kaiken muun paitsi kiipeilykamat. Päätimme yrittää putoukselle alakautta joenpohjaa seuraillen. Ei ollut varmuutta menisikö reitti läpi, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Rotko kapeni paikoitellen vain metrin levyiseksi. Musta kiviaines ropisi pohjalle seiniltä siellä täällä, lisäten tunnelmaa. Vain vastaantuleva dinosaurus puuttui.
Fossildalenin pohja oli paikoin kapeahko.
Saavutimme putouksen 300 korkeusmetrin paikkeilla. Ja se näytti kiivettävältä! Ehkä vähän helpommalta kuin kuukausi aikaisemmin otetuissa kuvissa, mutta siistiltä kuitenkin. Kiipesimme sen noin 35 metrisenä nelosena, mikä sopi Ellan toiseksi jääkiipeilykerraksi oikein hyvin. Sorbettijäätä oli helppo kiivetä vaikka pientä noottia tulikin tekniikkakoulun puuttumisesta. Harva opettelee jääkiipeilemään mahdollisella ensinousulla Huippuvuorilla. Liikehdintä jäällä oli sulavaa – en voinnut olla pakahtumatta ylpeydestä.
Nimesimme putouksen laakson mukaan ”Fossilfosseniksi”. Täyttä varmuutta ei vielä ole onko rööriä kiivetty aikaisemmin tai onko vesiputousta nimetty kesäkelissä, mutta hyvinkin todennäköistä on, että teimme ensinousun, joka on mielestäni tois-sijaista. Kaikkein parasta on se, että paikka on nyt lokaalin kiipeily-yhteisön tiedossa. Kuulemma useampikin tiimi suunnittelee nyt visiittiä ”Fossilfossenille”.
Juho “Fossilfossenilla”. Noin 35 metriä WI4:n jäätä.
Ella tykittää ensimmäistä kertaa vesiputousjäällä.
Laskeuduimme abakasta köyden kanssa, sillä maastoon ei saa jättää minkäänlaista jälkeä käynnistä. Märällä jäällä köysi piti pitää liikkeessä, ettei se jäätyisi kiinni. Tässä onnistuen palasimme takaisin merenrantaan ja kävelimme Colesdalenin delta-alueen läpi todistaaksemme vain erittäin sydäntäsärkevän näytelmän. Kaksi poroa oli jäänyt sarvistaan kiinni ihmisen tekemään roskankeräysverkkoon. Kallot vastakkain ne pyristelivät vapaaksi – siinä onnistumatta. Yritimme lähestyä vapautusaikeissa, mutta hätääntyneet eläimet eivät päästäneet lähelle.
Porokohtaamisesta lannistuneena kävelimme läpi Colesbuktan hylätyn autiokylän Rusanovin erämökille asti. Ihmisen kädenjälki näkyi arktisessa luonnossa rujolla tavalla hylätyin rakennuksin ja uponnein laivoin. Retken jälkeen selvisi, että Sysselmannen, eli paikallinen viranomainen, oli ylilennolla bongannut porot ja vapauttaneet ne loukustaan.
Jännityksentäyteisen yön jälkeen kolmas päivä valkeni pilvisenä ja tuulisena. Ylänköalueiden ylityksestä lumimyrskyssä tuli reissun vaativin päivä. Tuuli puhalsi armotta. Avasin polkua ja Ella seurasi välittömässä läheisyydessä repustani kiinni pitäen. Puuskat horjuttivat ja jääkiteet piiskasivat kasvoja. Onneksi näkyvyyttä oli sen verran, että löysimme Bjørndaleniin vievän pikkulaakson helposti. Jäinen puronpohja muuttui kivikoksi ja lumi vesisateeksi. Vuoret tarjosivat ”parastaan”.
Jyrkän louhikkolaskeutumisen jälkeen pääsimme ehjin nahoin Bjørndalenin pohjalle. Seurasimme jokea pitkän matkan ennen siirtymistä mutaiselle tundralle. Kaikki varusteet litimärkänä taapersimme hymynkare huulilla tienpäätä kohti. Koko ajatus 50 kilometrin kävelystä lyhyen jääputouksen takia oli uskomaton. Loppupeleissä kiipeilystä muodostui vain kirsikka kakun päälle, muun reissun viedessä potin. Mikä seikkailu!
Jokisuistoa.
Jääkiipeily Longyearbyenin lähistöllä
Suosituin jääkiipeilypaikka kaupungin läheisyydessä on laskeutua pakkasten tultua jäätikön sulamisvesionkaloihin, jotka vesi on kaivertanut uskomattomiin muotoihin. Kun laskeudut 15 metriä syvään onkaloon ja vetäiset köyden alas, on fiilis hetken aikaa varsin jännittynyt. Vain kiipeämällä pääset pois. Kiipeily kivikovalla jäätikköjäällä on rankkaa ja villiä – backsteppejä, stemmausta ja jopa jalkajameja pinaakkeleiden väliin on tarjolla. Onneksi varmistajalle löytyi sopivan kokoinen kolo suojaamaan pirstaloituvalta jäältä.
Sulamisvesirööri Larsbreenilla.
Ella toppaa sulamisvesiröörin.
Huippuvuorilla jäätiköitä riittää, mutta takapihan Larsbreen ja Longyearbreen tarjoavat tunnin lähestymisellä tekemistä pitkäksi aikaa. Toinen lähes yhtä jännittävä huvi kiipeilyn ohella on tunkeutua tunneleihin jäätikön pohjalla. Pisimmät tänä syksynä löytyneet olivat reilu sata metriä pitkiä. Kuvittele kapeimmillaan 50 senttiä leveä hahlo, josta pujottaudut yhä syvemmälle jäätikön sisään. Jääkristallit ovat valtavia ja hiljaisuus käsin kosketeltava. Sitä melkein tuntee jään painon päällään!
Läheisestä Endalenin laaksosta löytyy 30 metrinen jääputous, joka koostuu jyrkästä alkupilarista ja loivasta, mutta esim. jään liidaukseen loistavasti sopivasta toisesta köydenpituudesta. Putous sijaitsee parin tunnin haikin päässä tiestä. Talvella mestaan voi hiihtää vaikka murtomaasuksilla ihan kunnon latuja pitkin.
Muita jääpaikkoja ovat pieni Eskarfossen ja lentokentän tienvieriputoukset. Molemmat ovat enemmänkin loppukauden visiitin arvoisia.
Loup tykittää Larsbreenin villiä rööriä.
Huiput vuoret
Lokakuu arktisella useamman tunnin kestävine auringonlaskuineen lumosi. Kaikki toiminta vaatii jo pelkästään karhuvaaran takia erilaista lähestymistapaa kuin muualla maailmassa. Olen kahlannut viime viikkoina läpi Huippuvuorten karttoja ja satelliittikuvia löytääkseni mahdollisia jääputouksia tai muita kiinnostavia kohteita. Vaikka arktinen turismi on valtavassa nosteessa, kiipeily alueella on pysynyt suht vähäisenä. Tarjolla on loputtomasti uutta, jos vain intoa ja seikkailunhalua löytyy.
Lokakuussa värit sykähdyttävät!