Chamonixissa, patissieren terassilla espressoa ja croisanttia nauttiessa, katse hakeutuu helposti ehkäpä koko massiivin uljaimpaan huippuun. Les Drus eli tarkemmin sanottuna Petit- ja Grand Dru kohoaa laakson yläpuolelle, jopa tikaria muistuttavana lähes tuhatmetrisenä graniittipaatena.
Les Drus! Lesueur reitti seuraa alimman seinällä olevan lumikentän yläreunasta lähtevää ramppi/dihedraali linjaa, jatkuen aina Grand Drun huipulle. Seinän selkein linja.
Länsiseinän massiivinen mm. Bonatti pilarin tiputtanut kivivyöry on edelleen kaikkien mielessä. Valtava harmaa kallioalue vangitsee huomion eittämättä. Nykyään edes länsiseinän laitamilla kulkevaa, kuuluisaa American Direct reittiä ei suositella kiivettäväksi kesällä. Joka vuosi tiimit sitä kuitenkin yrittävät riskeistä välittämättä – useasti kopterikyydillä käsi paketissa poistuen.
Les Drus on turvallisinta kiivetä talvella. Ja nyt puhun länsi- ja pohjoisseinän reiteistä. Harjat ja eteläseinä ovat hyviä kesävaihtoehtoja, mutta eivät toki niin näyttäviä.
Olen halunnut kiivetä pohjoisseinän jo monen monta vuotta, mutta viimevuosina jäät ovat olleet vähissä. Samaan aikaan dry tooling kulttuuri ja osaaminen on kasvanut. Seinän perusreitti Allain-Leininger on muuttunut kymmenessä vuodessa kesän kalliokiipeilyseikkailusta puhtaaksi talvilinjaksi, Voie Lesueur astetta napakammaksi isoksi tikiksi Ueli Steckin ja Jon Griffithin vuoden 2012 talvinousun jälkeen ja myyttinen Voie des Guides moderniksi dry linjaksi jossakin M8+:n tienoilla muutamalla toistollaan.
Olosuhteisiin on sopeuduttava. Samalla oma kyky kiivetä hakuilla ja kondis ylipäätään on kasvanut, mahdollistaen ajattelun, että ehkäpä seinän reittejä pystyisikin kiipeämään ilman sankarineveä.
Jos tilaisuus seinälle tulisi, Voie Lesueur (850m, M7) vaikutti kaikkein sopivimmalta vaihtoehdolta. Vuoden 1952 kesällä Lesueur veljesten ensinousema linja on muodostunut eräänlaiseksi suosikiksi napakampien reittien osalta näinä kuivina talvina. Se on myös looginen, koko pohjoisseinän keskellä etenevä ramppimainen linja.
Kiipeilykulttuurin muutoksesta kertoo myös aina parjatut greidit. Alunperin linja oli ED3/ABO, sitten Steck arvioi sen vaikeudeksi M8+ vuonna 2012 ja toistojen lisääntyessä nykyinen M7 jämähti paikoilleen. Viimevuosina graniittimixtaan erikoistuneet paikalliset ovat ehdottaneet greidiksi M6+. Tottahan se on, että jos menet draikkapyhättö Zoohon ja vertaat Lesueur reitin fyysistä vaikeutta saman greidin pulttiratoihin – on M7 ehkä vähän lepsu. Jokainen voi päätellä itse kuinka järjetöntä on lopulta edes verrata niitä toisiinsa, mutta ennenkaikkea tämä kertoo taitotason kasvusta.
Voie Lesueur
Lähdin Chamonixiin kevät-talveksi harjoittelemaan hiihtohommia, mutta toki haluan myös kiivetä jotakin. Majailen täällä huhtikuun loppuun asti ja asetin rajaksi yhden isomman alppireitin kuukaudessa, että pysyy edes joku fokus hiihtämisessä.
Maaliskuun 22.-24. päivä ennuste lupasi tuuletonta ja pilvetöntä keliä mikä tiesi sitä, että nyt jos koskaan pitäisi mennä isosti. Onneksi sain ranskalaisen Etiennen houkuteltua rentoutumaan kiireisten työviikkojen välissä Drun pohjoisseinälle.
Lähestyminen hoidetaan normaalisti laskeutumalla Grand Montetsin toppihissiltä Nant Blanc jäätikölle, mutta nyt kabiineja pääsee ihastelemaan vain maantasosta syksyisen tulipalon jäljiltä. Compagnie du Mont Blancin epäonnen kierre se vain jatkuu sillä GM:n toiseksi korkeimmalle vievä Bochardin hissikin oli rikki. Tämä vaikeutti Drulle lähestymisestä entisestään, mutta samalla tekisi kaikesta entistä erämaisempaa.
Lopulta menimme Hersen tuolihissillä ylös, skinnasimme Bochardin yläasemalle, laskimme Poubelle kurun (minä alaskiipesin) ja skinnasimme Drun kesäbiville uskomattoman paahtavassa auringonpaisteessa läpi Pas du Chevren kiehuvien puuterikulhojen. Suksien pohjassa oli jatkuvasti kolmen kilon möntit loskaa kiinni. Pian niitä ei enää jaksanut irrottaa sillä niin epätoivoinen tilanne oli. Reppu painoi tonnin eikä matka edistynyt. Aivan äärettömän raskas lähestyminen, vaikka matkana varsin lyhyt.
Auringonlaskut Nant Blancin jäätiköllä ovat taattua laatua Drun pönöttäessä jättimäisen hautakiven lailla takana. Uni, vaikka pyörivä sellainen tuli nopeasti tähtitaivaan alla seuraavien päivien seikkailua miettien. Viimekertaisesta ulkoyöstä olikin jo ehtinyt kulua liikaa aikaa.
Tuskainen taival Pas du Chevren kiehuvassa hornankattilassa. Drun länsiseinä vartioi oikealla.
Drun alla on paras bivipaikka ihailla auringonlaskua koko laaksossa.
Vuorielämää.
Lähdimme liikkeelle vasta puoli viisi mikä oli harvinaisen myöhään. Syvässä lumessa ja kirkkaassa kuunvalossa talsimme Allain-Leininger reitin alkuun, jota seuraisimme ensimmäiset parisataa metriä ennen Lesueur reittiin yhdistymistä. Tämä on vakiintunut ja loogisin alku linjalle.
Reunarailolla pimeydestä ilman lamppuja ilmestyi kaksi saksalaista, jotka ilmoittivat hamuavansa samalle reitille. Pieni kilpailuasetelma syntyi välittömästi, kun lähdin kiipeämään alun lapsilukkoa, joka avaisi tiet simuliosuudelle.
Ensimmäistä kertaa ikinä onnistuin tiputtamaan hakun alppireitillä. Klang, klang, klang! Hakku kolisi rööriä alaspäin ja hävisi näkyvistä. Varmistin Etiennen puoliväliin poikkaroivaa köydenpituutta, jonka jälkeen laskin hänet 30 metriä jäätikölle, josta Nomic löytyi. Samaan aikaan toinen saksalainen oli sujauttanut ständille salamavauhtia. Paine kasvoi, sillä lumikenttien jälkeen ohi ei pääsisi. Ainakaan nätisti.
“Don’t do that again or we don’t have time to finish the route.” Etienne kiipesi nopeasti vierelle ja singahdin verenmaku suussa simuliosuudelle. Saksalaistenkin vauhti hidastui ja pääsimme varsinaisen annin kimppuun paalupaikalta.
Etienne otti ensimmäisen liidiblokin ja johdatti köysistöä ylöspäin. Reitti iski vasten kasvoja välittömästi. Helpotkin köydenpituudet tuikkivat säilällä lepsua mieltä.
Linja on mahtava sillä se seuraa selkeitä heikkouksia. Kiipesimme sinkku- ja puoliköydellä, jotta pystyisimme haulaamaan kruksit, mutta myös tarvittaessa varmistamaan kahdella. Lopulta siirryimme vain vetämään puoliköyttä perässä homman nopeuttamiseksi.
Heikkouksia seuraten. Kaikki kuvat ovat lähestulkoon Etiennestä sillä vain minulla oli kamera.
Välillä oli parasta kiivetä paljain käsin. Käsijammeja tuli tehtyä riittävästi.
Matkassa oli mukana neljä jääruuvia, puolitoista räkkiä camuja, muutama kiila, kahdeksan jatkoa, kevyet bivikamat ja evästä. Reppu ei painanut liialti, mutta silti alakruksin kakkosteleminen reppu selässä toi pienen pumpunalun kyynärvarsiin. Hakunpaikat oli hyviä, mutta päällekaatuva bulge oli silti aikamoisen atleettinen keskellä isoa pohjoisseinää.
Ensimmäinen kruksi. Meno on juuri käymässä jyrkäksi.
Liidivuoro vaihtui minulle ja pitkän M5 osuuden jälkeen oltiin toisen kruksin alla. Etienne sai todella houkutella, että kehtasin lähteä jyrkkän ja leveän röörin kimppuun. Ja olihan se siistiä kiivetä jotakin M7:n hujakoilla siinä ympäristössä. Repun jättäminen haulattavaksi oli loistoratkaisu ja jopa nautin rautojen raapiessa olemattomilla kiteillä. Kuten perinteisesti, yläpuolinen M5 tuntui paljon vaikeammalta. Sileäksi hiotuneita halkeamamuotoja kruunattuna lumisientä vasten stemmailuun.
Maailman vaikein M5 ennen maailman vaikeinta M4:a. Reppu perinteisesti jumissa millon missäkin röörissä.
Päivä jatkui vielä pitkillä poikkareilla ja maailman vaikeimmalla M4:lla. Ilmeisesti sortumat ovat muuttaneet reittiä sen verran, että vaikeudet eivät enää täsmää topon kanssa.
Pitkän traversen loppu. Osa tiimeistä on bivittänyt kuvassa näkyvän fleikin sisässä.
Pääsimme suunnitellun bivihyllyn päälle ennen kuutta, mutta ratkaistavaksi jäi, että kiipeäisimmekö yläkruksin valmiiksi seuraava aamua varten ja fixaisimme köyden, jota pitkin laskeutuisimme hyllylle. Minulla ei enää intoa piisannut vaikka tiesin, että aamuhorkassa 6b:n boulderia ei pääsisi vapaasti. Riitti, että kaikki muut osuudet olimme kiivenneet puhtaasti ja saittina. Etienne päätti kuitenkin yrittää ja pääsikin melkein sekvenssin loppuun asti, mutta päivä oli vaatinut veronsa.
Etienne 6b boulderprobleeman alla. Huomaa ensinousun puiset kiilat halkeamassa.
Köysi fixattuna laskeuduimme kahden neliön hyllylle viettämään hyvin epämukavaa yötä. Alusta vietti Chamonixiin päin, enkä voinnut nukkua kuin vasemmalla kyljellä. Etienne teki yöstään vielä inhottavampaa kaatamalla kuumat vedet makuupussilleen. Siinä meni samalla teevedet, joten juominen sai jäädä aamuun kaasun loppumisen uhalla.
Mutta olipahan villi paikka viettää yö. Kaupunkien valot hohkasivat vielä kymmenien kilometrien päässä. Niin lähellä sivistystä, mutta niin kaukana.
Näkymät oli välttävät bivipaikalla. Itse bivi saa vain kaksi ja puoli tähteä.
Ei pojat tiedä minkälainen yö on edessä.
Aamupuurojen jälkeen hinasimme itsemme yläkruksin päälle köysiä pitkin, josta jatkoimme pari hankalaa osuutta paljain käsin släbeillä kiiveten pohjoiskuluaarin betonijäälle asti. Tylsin hakuin ja raudoin jään takominen sai hermot räjähtämään pohkeiden vatkatessa. Oli onni päästä kivelle, vaikka edessä oli reitin heikoimmin varmistettava osuus umpisurkealla soralla. Eikä tämä sora ollut vaakatasossa vaan vertikaalisessa muodossa. Kivivyöryjen arpia selkeästi. Halkeamista paljastui myös niitä kovin etsittyjä vuorikristalleja, joita tulee yleensä vastaan harvemmin kiivetyillä reiteillä.
Ilmava traverse muistutti Eigerin pohjoisseinän jumalten poikkikulusta, mutta nyt vaan jyrkempänä ja huonommilla piisseillä. Kuumotus tiesi reitin loppua, sillä enää kaksi pitkää simulipätkää johdatti itäharjanteelle ja lopulta Grand Drun huipulle yhdentoista maissa sunnuntai aamuna.
Pohjoiskuluaari.
Poikkikulku soralla. Liialti ei tarvinnut varmistella. Kaikki eriväriset juovat ovat siis röpelöpintaista kiveä mikä hajoaa koskettaessa.
Auringonvalo hiveli kasvoja jopa kesäisen oloisesti. Kiipesin nopsasti toppigendarmen päälle ottamaan kuvat, sillä olin aina luullut ettei sinne pysty kiipeämään. Etienne ei jaksanut vaivautua vaan lähti virittelemään rappeleita.
Cumbre!!
Laskeuduimme aika monta kertaa rutikuivan pohjoiskuluaarin läpi, mikä oli hullun jyrkkä ja lähes jäätön. Kiviankkurit olivat välillä kyseenalaisia sitovan jään puuttuessa, eikä kapeassa röörissä hengailu muutenkaan tuntunut kovin turvalliselta. Ohitimme kauas taakse jääneet saksalaisetkin laskeutumisen ohessa. He olivat ainakin puoli päivää meidän perässä.
Pääsimme suksille kahdelta ja laskimme suoraa päätä Poubelle kuluaarin alle, joka olisi tiemme pois Nant Blanc jäätiköltä. Voitte kuvitella miten polviin asti ulottuvan loskan kahlaaminen sukset ja kaikki kilkkeet repussa sai mielen matalaksi. Hyvä että jaksoi edes askel kerrallaan edetä. Parisataametriseen ränniin meni se pari tuntia. Kirpeä lopetus seikkailulle joka muuttui onneksi vielä imelän puolelle laskiessamme juuri ajettuja rinteitä Argentiereen.
Reitti meni suurinpiirtein suunnitelman mukaan. Samalla se on jatkuvin ja eniten vaikeaa kiipeilyä sisältänyt alppireitti mitä on toistaiseksi tullut kiivettyä. Laskin että kiipesimme noin parikymmentä köydenpituutta mukaanlukien pitkät simulipätkät. Helppoja pitsejä oli noin neljä kappaletta. Kaikki muut olivat tavalla tai toisella ehtaa kiipeilyä.
Pakko myöntää, että tuli taas mietittyä mitähän ihmettä sitä palelee ja pelkää jollakin varjoisalla, lopulta merkityksettömällä seinällä, kun samaan aikaan voisi olla tyttöystävän luona tai vaikka nukkua lämpöisessä pedissä ja lähteä hiihtämään puuteria seuraavana aamuna. “Ei enää vähään aikaan tätä!”
No, onhan se toiminta hetkittäin erittäin siistiä, mutta kyllä paras fiilis tulee kun pääsee turvassa laaksoon miettimään mitä tuli tehtyä. Ja se ensimmäinen raikas vesilasillinen…siinä on sitä jotain!
Toisen lasillisen jälkeen sitä miettiikin jo minkä varjoisen seinän sitä haluaisi kiivetä seuraavaksi.