Patagonia – tierra del viento

Saatiin teltta pystyyn juuri ennen kuin ennustetut tuulet yltyivät. Yö tarjosikin sitten rajumman tutustumisen Patagonian olosuhteisiin. Kaaret iskivät otsalohkoon puuskissa ja golfpallon kokoiset kivet lensivät ilmassa tehden reikiä telttaan. Tavallisen höyryjunan huminan lisäksi kuului myös teräviä, räjähtäviä ääniä, kun tuuli löi Fitz Royta valtavalla ruoskallaan. “Pitäskö nukkua kypärä päässä?” Sami heitti meikän nojatessa teltan seinään koko painolla. / Glaciar Fitz Roy Norte, 19.11

Viimevuosien ehdottomasti hypetetyin alppikiipeilymesta on Patagonia. Kansainvälisen kiipeilymedian tarinoista aina Suomen kallioilla ja jääputouksilla käytävään keskusteluun asti ensimmäisenä ei todellakaan nouse esille Keski-Aasia tai vaikkapa Alaska. Vaan El Chaltenin kultaisille graniittitötteröille tuntuu haluavan kaikki. Mutta miksi?

Itsellä oli paikasta hieman ristiriitaiset fiilikset ja vahva olettamus, joka osoittautui monessa kohtaa todeksi, mutta samalla yllätti täysin.

Olin jo viime talvena lähdössä paikanpäälle koko kaudeksi, mutta muutama mutka tuli lopulta matkaan ja panostus meni onneksi Alaskan reissuun kiipeilypossejen kärvistellessä El Chaltenissa surkeata surkeamman sään armoilla.

Uusi mahdollisuus ilmaantui, kun Sami Modenius ehdotti syksyllä patiksen reissua. Ajankohta oli vain tyrkättävä sikäläisen kauden alkuun (marras-joulukuu) muiden velvollisuuksien kutsuessa tammikuussa. Viisi viikkoa on lyhyt aika missä vaan, mutta erityisesti El Chaltenissa. Toki reissuun lähdettiin hyvinkin avoimin mielin, sillä suunnitelmat oikeasti isoista reiteistä vaihtuvat hyvin nopeasti boulderointiin ja sporttikiipeilyyn.

Oikeastaan El Chaltenin reissua voi kutsua surutta alppikiipeilylomaksi. Logistiikka paikanpäälle on vaivaton, mitä nyt pitkä lentomatka puuduttaa jonkin verran. Elely kylässä on kuin Chamonixissa konsanaan, jopa tietyssä määrin vielä enemmän turistipainoitteista vaikka hiihtohissejä ei olekkaan. Jo marraskuussa kylässä velloi bussilasteittain eläkeläisryhmiä ja trekkaajia maailman joka kolkasta. Mitä meno onkaan sesongin aikaan? Palautuminen kiipeilyistä on helppoa kun uusia ravintoloita riittää testattavaksi vaikka kuukauden jokaiselle päivälle. Boulderit ja sporttikaltsit ovat pääasiassa naurettavan lähellä, joten kiivettyä tulee lepopäivinäkin helposti. Nettikin pelaa välillä nopeammin kuin Keski-Euroopassa. Vettä voi juoda hanasta, eikä tarvitse välittää retkikuntahommien lääkepuljaamisesta.

Mitä vuorihommiin tulee niin topot ovat jopa yksityiskohtaisempia kuin Alpeilla ja sääennusteet pääasiassa riittäviä. Kuuluisat pitkät lähestymiset ovat tavallaan totta, mutta eivät ajallisesti vie yhtään sen pidempään kuin vaikkapa hissien sulkeuduttua syksyllä Alpeilla. GJ:lle saa kylästä kävellä pidempään kuin vaikkapa Fitz Royn Supercanaletan alle.

Kaikki on siis tehty melko helpoksi, ja kokemus muistuttaakin enemmän Alppeja kuin mitään muuta. Vuoret tuntuvat myös tavallaan pienemmiltä, koska niillä ole isojen mäkien korkeuden tuomaa fiilistä lisänä. Kolmetonnisilla kun voi sprintata sen minkä kunto antaa vaan myöten välittämättä akleista.

Mutta mutta…vuoret ovat teknisesti vaikeampia ja keli pääasiassa huonoa. En ole nähnyt missään aikaisemmin olosuhteiden yhtä dynaamista liikettä. Joku reitti voi olla vain muutaman tunnin päivästä kiivettävissä ja seuraavana hetkenä muuttua surmanloukuksi.

Viiden viikon aikana meillä oli kolme hyvänkelinpäivää. Pikkuruisia reittejä olisi varmasti onnistuttu kiipeämään enemmänkin, mutta isoille seinille ei oikein ollut asiaa. Täytyy olla tyytyväinen ensimmäiseen reissuun alueelle. Samilla oli toki alla erittäin menestyksekäs reissu pari vuotta aikaisemmin.

Nyt reissukertomusta kahdesta onnistuneesta noususta!

 

Exocet (WI5+, 5+), Aguja Standhardt

Kaksien pakkien jälkeen halusimme pelata varman päälle seuraavan ikkunan ilmaantuessa. Ennuste lupasi hyvää keliä torstain puolestapäivästä sunnuntain iltapäivään ja senkin jälkeen siedettävää, mutta tuulista säätä tiistaihin asti. Nyt jälkeenpäin ajatellen meidän olisi pitänyt mennä isosti ja yrittää esim. Cerro Torrelle, mutta selkeästi kumpikin halusi alle yhden onnistuneen nousun ennen pidempiä reittejä.

Aguja Standhardt on kolmesta Torresta se helpoin. Reitiksi valikoitui vuoren ensinousun reitti Exocet, joka on myös sen helposti lähestyttävin (helpoin). Helppo ei tässä tapauksessa tarkoita kävelyä, vaan useita köydenpituuksia WI5+ jäätä ja 5+ kalliokiipeilyä. Jim Bridwell, Greg ja Jay Smith avasivat linjan 1988. Sittemmin maailman siisteimpien jääkiipeilyreittien joukkoon kuuluva chimney on noussut yhdeksi Chaltenin massiivin tavoitelluimmista reiteistä. Enkä ihmettele miksi!

Haikkasimme Niponinoon (ns. perusleiri Torren laaksosta tapahtuvalle kiipeilylle) torstai aamusta kevyessä vesisateessa. Reilun viiden tunnin patikka on pitkä ja ärsyttävä puolimaratonin mittainen taival. Alkuun superhyvää polkua Laguna Torrelle, josta kaikkien aikojen moreeniesterata johdattelee kuivalle jäätikölle. Onneksi kaikki kiipeilyvarusteet olivat jo Niponinossa edellisen yrityksen jäljiltä.

Loppupäivä leirissä meni boulderoiden ja kanukkitiimin touhuja katsellen. Duo lähti alkuun Torren SE-harjanteelle, mutta totesivat sen liian lumiseksi ja vaihtoivat lennosta kamat Los Tiempos Perdidos-jääreitille sopiviksi.

Me lähdimme liikkeelle puoliltaöin, sillä lähestyminen Col Standhardtiin, josta reitti siis alkaa, on 1200 metrin vertikaalillaan ihan pitkä jotos. Saimme vieläpä seurata valmiita jälkiä solaan asti, mikä teki menosta odotettua nopeampaa superkuun loisteen helpottaessa navigointia entisestään. Alajäätiköllä olin näkevinäni otsalampun vilahduksen ylhäällä solassa, mutta kun valoa ei näkynyt uudestaan, totesin sen olleen tähti, joka jäi piiloon rinteen taakse.

Solassa tuuli tälläkin kertaa, mutta nyt olo oli luottavaisempi. Oli Samin vuoro kiivetä ensimmäiset köydenpituudet solan yläpuolelle kiilautuneen kuuluisan blokin molemmin puolin. Släbähtävää mixtaa suht koht hyvillä varmistuksilla. Toisella kp:lla Sami teki parin metrin pendulumin viereiseen halkeamaan, joka johdatti poikkarille. Kivi oli niin kitkaista, että raudatkin pysyivät släbillä helposti. Kireässä yläköydessä oli jopa mahdollista kiivetä pendulumikin vapaasti, mitä liidissä tuskin olisi edes kehdannut yrittää.

Aamu oli pysäyttävän kaunis. Verenpunaiseksi muuttunut superkuu laski Tyyneen valtamereen Patagonian loputtomien jääkenttien taakse. Graniittihuiput hohtivat oranssin kaikissa vivahteissa ja Fitz Royn massiivin skyline loi tunnelmaa idässä. Aurinko nousi Pampan takaa Lago Viedman paikkeilla.

Alun vaikeuksien jälkeen jatkoimme helpot lumipoikkikulut reipaaseen tahtiin. Auringon osuessa itäseinään alkoi ylhäältä ropista jääpaloja, jotka onneksi pysyivät pienikokoisina. Suurempi järkytys olikin se, että edellämme kiipesi kolmen hengen argentiinalaistiimi, jonka saimme kiinni ensimmäisen jääkp:n alla. Pienen odottelun jälkeen lähdin kakkosten perään, ottaen jäätä ja lunta niskaan roppakaupalla. Aurinkolasien sisäpuoli oli täynnä lunta ständille päästessä.

Seuraavan reilun parin tunnin ajan seurasimme näytelmää: ”Kuinka ei kiivetä alppireittejä”. Liidaaja otti hyvät lennot jääruuviin, jonka jälkeen lepäsi jokaisessa ruuvissa jonka tutisevilta liikkeiltään sai jäähän upotettua. Varmistajat kertoivat kiivenneensä solasta 8 tuntia ja vakuuttivat kovasti jatkavansa huipulle. Meno näytti sen verran hitaalta ja vaaralliselta, että mietimme pakittamista. Ohi ei hartianlevyisessä röörissä pääsisi. Kaatuisiko koko kiipeily täydellisessä kelissä siihen, että edessä kolme kaveria säheltää aivan eeppistä settiä? Olimmeko tulleet Patagoniaan tätä varten?

Onneksi trio älysi pakittaa – luultavasti meidän pikku painostuksen alla. Hyvä, että porukka yrittää vuorilla, mutta on parempiakin paikkoja opetella jääkiipeilyä kun Exocet.

Odotteluun oli mennyt lähes kolme tuntia, jonka aikana rööri alkoi sulaa käsiin auringon lämmittäessä. Liidasin niin nopeasti kuin pystyin röörin ensimmäisen kp:n noin WI4+ jäätä. Kiipeily oli helppoa sorbettijäällä, mutta huoli siitä, että koko linja sulaisi liikaa oli olemassa. Seuraava köydenpituus näytti jyrkältä, mutta suht lyhyeltä. Totuus oli 60m aivan pystyä jäätä, päällekaatuvilla bulgeilla terästettynä. Alussa pystyi nojailemaan röörin seinään, mutta tämä kävi nopeasti mahdottomaksi, kun hakulla ei saanutkaan tehtyä täysiä lyöntejä kallion ottaessa kiinni. Rööri valutti myös vettä siihen malliin, että bokseritkaan tuskin pysyivät kuivana. Yllättävän tekninen osuus oli ehkäpä hienoin köydenpituus, mitä vuorilla on tullut kiivettyä.

Jääruuvit riitti juuri ja juuri. Ankkurilla oli onneksi pari abakkaa kuukausi aiemmin reitin kiivenneen köysistön jäljiltä. Ne ja kymmenen sentin ruuvi saivat toimia ankkurina.

Niin sanottu kruksikp oli vielä edessä ja se näytti jääkiipeilijän painajaiselta: täysin tasaista pystyä jäätä. Kiipesin hitaasti, koska kädet pumppasi aivan mahdottomasti. Joka lyönnin jälkeen oli pakko ravistella ja ruuveja tuli kylvettyä liikaa. Edellinen kp oli vienyt parhaimmat voimat. Täytyy muistaa, että kyseessä oli molempien jääkauden avaus. Kesän kalliokiipeilyjen ansiosta hakuissa kyllä jaksaa roikkua niin pitkään kun on tarvista, mutta nopeata meno ei ollut. Olin myös vaihtanut paksut talvikiipeilyhanskat märkien ohuiden tilalle: virhe. Tuntuma hakkuihin oli heikko ja puristus sen takia liian kova.

Sami liidasi vielä viimeisen pätkän solaan asti, jossa aurinko onneksi kuivatti pahasti kastuneet kamat vauhdilla. Lyhyt kalliokiipeilypätkä ja lumikävely johdattivat kuuluisan lumisienen alle. Ilman suurempia ongelmia Sami huitaisi toppiin ja varmisti meikän ylös haudatusta jäähakusta. Lumen ja jään sekoitusta oli hauska päästä kiipeämään. Voi vaan kuvitella kuinka hankalaa Cerro Torren toppaus kauden ensimmäisenä on, sillä louhintaan menee varmasti tovi jos toinenkin.

Laskeutuminen suurin piirtein samaa reittiä takaisin jäätikölle on Patagonian helpoimpia. Välillä alaskiivettiin pätkiä, yksi abakka piti tehdä itse ja muutamaa ankkuria parannella, mutta melko leppoinen rappeliurakka tällä kertaa. Haikki takaisin Niponinoon saatiin tehdä valoisassa – olisiko otsalamput laitettu päälle viimeiselle sadalle metrille.

Kokonaisuutena Exocet oli hauskin alppikiipeilyreitti tähän mennessä. Sai kiivetä kunnolla, monipuolista menoa kalliolta jäälle, ei liian pitkä ja ympäristö epätodellinen. Ainoana miinuksena pitkä odottelu argentiinalaisten takana, jonka aikana rööri alkoi tiputtaa vettä. Päivä olisikin ollut muuten liian täydellinen.

 

Cara Este (M6 R/X), Cerro Piergiorgio, vuoren toistonousu

Istuin yksin teltassa Niponinossa vaatteet litimärkänä. Ylävuoristoon tarkoitettu yksikerrosteltta ei kestänyt enää rankkasadetta. Jalkopäädystä sai kauhoa desitolkulla vettä pois. Tuuli oli heittänyt Samin lasit Laguna Torreen, joka meinasi automaattisesti pakkeja hänelle. Lumisokeus tulisi liian helposti. Kanukkikaveri Quentin Roberts:n piti olla jo leirissä hakemassa tavaroita, mutta kaveria ei näkynyt. Taas kerran vaikutti siltä, että sooloaminen oli ainoa vaihtoehto päästä kiipeämään. Torren laaksossa vaan on vähän huonosti valinnanvaraa helpoille sooloille, ilman tarkempaa suunnittelua. Aiguille de I’S oli oikeastaan ainut vaihtoehto, koska sen reittikuvauksen muistin ja 6a kruksin pystyisi varmasti kiipeämään raudat jalassa. Lunta oli luvattu yöksi.

Quentin ilmaantui onneksi Niponinoon kuin uima-altaasta nousseena. Patagoniassa on parasta olla uunituoreet kuorivaatteet, jos meinaa kuivana selvitä. Sovittiin, että hylätään soolosuunnitelmat, herätään neljältä ja lähdetään kiipeämään Cerro Piergiorgion itäseinä, jos keli näyttää hyvältä. Luotto keliin ei ollut kovin suuri.

Taivas kirkastui jo puoliltaöin, eikä luvattua lumisadetta tullut. Lähdettiin liikkeelle rennosti vähän ennen viittä aamun kirkastuessa. Lähestyminen seinän alle on pitkä! Alkuun moreenia ja kuivaa jäätikköä Boquete del Piergiorgion jääputoukselle, joka tarjosikin Disneyland-kokemuksen aikuiseen makuun. Soolosimme pystyjen serakkien yli, stemmailimme railoissa ja teimme kaikenlaisia kikkailuja päästäksemme jääputouksesta nopeasti ohi. Hauskaa, vaikkakin hiukan kuumottavaa.

Glaciar Fitz Roy Norte oli kuin asfalttia iltaisen vesisateen jäljiltä, kun pakkanen oli kovettanut pinnan. Räkkäsimme reunarailolla ja simul-soolosimme (soolo, mutta kaverin kanssa) lumirampit ja jäiset släbit reitin vaikeuksien alkuun. Molemmat kokivat ilman köysiä kiipeämisen nopeimmaksi ja turvallisimmaksi vaihtoehdoksi. Sata kertaa turvallisempaa kiivetä ilman köysiä, jos varmistuksia ei ole tai jos vauhti hidastuu muuten. Viime kesänä kiipesin Alpeilla Till:n kanssa Diablo-harjanteen samalla tavalla, paitsi oikeat kiipeilyosuudet Corne du Diablen ja Pointe L´Isoleen välissä. Kuinka paljon nopeampia olimmekaan!

 

Piergiorgion itäseinän halkaisee iso rööri, joka kiivetään kolmessa köydenpituudessa. Kiipesin ensimmäisen pitkän osuuden noin M5:sta teknokp:n alle. Chamonix-tyylistä mixtakiipeilyä hyvillä huukeilla.

Olimme molemmat pohtineet kuvien perusteella, että reitin keskimmäinen tekno-osuus A1-kiipeilyä voisi mennä vapaasti, joko samaa linjaa tai sitten chimneyn kautta vasemmalta. Oli Quentinin liidivuoro, joten hän sai valita kumpaa yrittäisimme. Seuraavan tunnin ajan Kalliovuorten kasvatti iski pitoneita seinään tottunein ottein, mitä villeimmissä asennoissa. Vaikein muuvi oli kääntyä istuma-asennosta kampustelemaan thiniä vastakkaisella seinällä.

Quentin sai kiivetä vielä vikan vaikean köydenpituuden, jonka Sim-Griffith olivat vapauttaneet M7:na 2010. Nyt se oli korkeintaan M5+, mutta jään määrällä on näissä touhuissa iso merkitys. Röörin topissa into oli kova, sillä olimme juuri onnistuneet siirtämään linjan nykyaikaan. Edessä oli vielä helppoa jäätä ja muutama kp mixtaa.

Vaikka Cerro Piergiorgio on yksi Chaltenin massiivin päähuipuista, se sai ensinousunsa vasta vuonna 2014 kun Colin Haley ja Rolando Garibotti onnistuivat löytämään reitin vuoren korkeimmalle kohdalle. Nyt meillä oli beta tiedossa, jota seurasimme liiankin sokeasti, sillä huipun alapuolella teimme 5 metrin rappelin Colinin ja Rolon tapaan. Olisimme voineet yhtä hyvin kiivetä oman variaation jäänoroja pitkin toppichimneyn alle ja samalla tehdä vuoren ensimmäisen vapaanousun. Tästä sain toki hyvän väittelyn Rolon kanssa, sillä hänen (jo monen muunkin) mielestä hakkukiipeily on teknoa (mobile-aid). Draikka on muutenkin alpinismin tulevaisuus ilmastonmuutoksen takia, joten vanhojen patujen mielipide ei nykypäivänä enää ole yhtä vahvoilla. Joka tapauksessa minulle hakkukiipeily tulee aina olemaan vapaakiipeilyä niin kauan kuin niissä roikutaan omilla voimilla. Piste.

Viimeinen chimney osoittautui haastavaksi ja erikoisimmaksi toppaukseksi ikinä. Quentinilla oli varmasti luottavainen olo kakkosena, kun varmistelin jo lyhyessä ajassa Patagonian perinteeksi tulleella hakku lumessa-systeemillä.

Oli hassu tunne, kun tiesi seisovansa vuoren huipulla toisina ihmisinä maailmassa. Ja varsinkin vuoren, joka näyttää erityisen siistiltä. Tulevien sukupolvien vapaakiipeilynäyttämö, vuoren länsiseinä, putosi 800 metriä pystysuorana jalkojen alla, Fitz Royn Supercanaleta hohkasi takana Torrejen vartioidessa maisemaa sivulla. Maisemat olivat sen verran päräyttävät, että Patagonian kutsuun vastataan toivottavasti ensi vuonna uudestaan!