Yksi suurimmista unelmistani on isojen linjojen piirtäminen Himalajan jättiläisten seinille. Linjojen, jotka hehkuvat punaisena nauhana paperilla, mutta todellisuudessa ovat näkymättömiä polkuja vuorten huipuille. Ainakin sen jälkeen, kun tuuli on huuhtonut viimeisenkin jalanjäljen pois voimallaan.
Jo 2015 löysin inspiroivan seinän Google Earthiä pyöritellessäni. Chamlangin (7319m) kiipeämätön pohjoisseinä näytti täydelliseltä ensimmäiseksi Himalaja-seinäksi. Tekninen ja jättimäinen, mutta ei mahdoton. Samaisena vuonna olin kiivennyt Alppien pohjoisseinätrilogian, mutta tiesin, että menee vielä useampi vuosi ennen kun Nepaliin on mitään asiaa.
Patagoniassa 2017 ajauduin sattumalta kiipeämään kanadalaisen Quentin Robertsin kanssa. Niillä paikkeilla tiesin, että tässä on kaveri, jonka seurassa uuden reitin yrittäminen yli 7000m korkean vuoren pohjoisseinälle Nepalissa on mahdollista. Kysyinkin Quentinilta seuraavana keväänä kiinnostaisiko reissu Himalajalle – ja kiinnostihan se!
Vuosi eteenpäin, ja saamme lukea kiipeilymediasta, että tsekkiläinen parivaljakko on kiivennyt Chamlangin pohjoisseinän ensinousun. Vieläpä kevätkaudella, jolloin seinän ei pitänyt edes olla kiipeilykunnossa. Onneksi Intiasta, Kashmirin alueelta löytyi 30 vuotta suljettuna ollut laakso täynnä huimia graniittipilareita ja mixtaseiniä lohduttamaan suurinta pettymystä.
Lennot oli vaihdettu, viisumit hankittu ja varausmaksu Intian operaattorille lähdössä, kun Kashmirin kriisin uusin vaihe puski päälle. Kashmir oli täyspimennossa Intian rautaisen kouran alla. Alueelle ei olisi mitään asiaa.
Olin jo luovuttamassa koko reissun suhteen, mutta Quentin ehdotti viime hetkellä Khumbun aluetta Nepalissa. Helppo logistiikka, alle 6500m huipuille ei tarvita byrokratiaa vaativia lupia, joita meillä ei edes olisi aikaa hakea ja mesta on täynnä vaihtoehtoja. Erityisesti silmiin pisti Tengkangpochen (6487m) kiipeämätön pohjoispilari, joka päätettiin ottaa pääkohteeksi. Aklimatisaatiohuipuksi valikoitui Cholatse (6440m) ja sen perusreitti. Pari viikkoa hektistä sähellystä ja olimme Nepalissa!
Sairastelua Namchessa
Monsuuni oli selvästi vielä päällä kun saavuimme Kathmanduun syyskuun puolivälissä. Ilma oli kostean paksua ja Thamelin kadut tyhjiä turisteista. Silti jokaisessa mutkassa sai varoa, ettei joutunut riksan tai skootterin yliajamaksi. Tilpehööriä pursuavat kaupat koristivat kadunvarsia ja erinäisiä huumausaineita tyrkyttäviä ukkoja sai työntää kauemmaksi monen monta kertaa. Kathmandu ei ollut se paikka missä mielellään hengailisi useita päiviä ennen vuorille pääsyä. Onneksi sateisen kelin takia ilmanlaatu sentään pysyi jotenkuten aisoissa.
Luklan koneesta tähyiltiin pikkukyliä.
Pakollisten hankintojen ja säätämisen jälkeen pääsimme lentämään pienkoneella Luklaan, vuorten keskelle. Yhtäkkiä sitä onkin aivan toisessa maailmassa vehreiden laaksojen ja lumihuippuisten vuorten keskellä.
Top Gun 2:sta on kuultu myös Nepalissa.
Tiimiimme kuului Quentinin ja minun lisäksi valokuvaaja Tim Banfield, sekä paikallisen operaattorin meille palkkaama opas Phurba. Alle 6500m huipuilla ei ole tarvetta valtion vaatimalle liason officerille, joten meille ei koskaan selvinnyt miksi meillä oli opas. Joka tapauksessa se helpotti meidän toimintaa, sillä Phurba järjesti kantajat/jakit, toimi tulkkina ja muutenkin apuna käytännön asioissa. Seuraavalla reissulla samat asiat pystyy luultavasti hoitamaan omatoimisesti, mutta nyt oli mukava nähdä miten homma Nepalissa toimii.
Tavarat kulki kätevästi näin.
Trekkasimme Namche Bazariin (3440m) parissa päivässä vehreää jokilaaksoa pitkin. Yksin ei maailmankuulun Everest Base Camp-trekin varrella tarvinnut olla. Porukkaa riitti, samoin majataloja. Luulin aikaisemmin, että kylien välit ovat asumattomia ja hiljaisia, mutta sateen alkaessa löytyy aina joku kuppila tai lodge, jossa viettää yö.
Quentinin ja Timin teehetki.
Nepalissa uskonnollisuus näkyy joka puolella.
Thamserku oli ensimmäinen kunnon lumihuippu trekin varrella.
Namche Bazarissa nousi kuume, joka kestikin seuraavat kuusi ikuisuudelta tuntunutta päivää. Sakura lodgen pieni huone kävi päivä päivältä ahtaammaksi ja olotila tukalammaksi. Tasainen päänsärky muuttui suupielet irvistykseen vääntäväksi, tikarin iskuja muistuttavaksi kivuksi. En muista milloin olin ollut yhtä kipeä. En edes vuotta aikaisemmin Norjassa keuhkokuumeessa. Paikallinen lääkäri totesi saman, minkä olin itsekin tiedostanut. Antibiootit eivät auta epäiltyyn virusperäiseen tautiin.
Everest BC trekin kuuluisin riippusilta.
Myös Nepalissa syksy on tattiaikaa.
Olin jo mielessäni heittämässä hanskoja tiskiin reissun suhteen, kun tunsin että keuhkoputkessa alkaa olla häikkää. Siihen antibiootit auttaisivat. Tauti oli muuttunut! Kömmin samaisen lääkärin vastaanotolle ja sain miedon antibioottikuurin, mikä tepsikin parissa päivässä. Oli aika ottaa kiinni Macchermoon (4450m) asti nousseet Quentin ja Tim.
Toki tiesin, että on parempi olla hötkyilemättä heti taudin jälkeen, mutta oli pakko saada lisää korkeutta, jotta aklimatisaatio pääsisi kunnolla käyntiin. Macchermoon oli parin päivän kävely, mikä oli varsin rankka vähäisillä voimilla, mutta onneksi monsuuni jatkui jatkumistaan. Quentin ja Tim olivat viettäneet jo viisi päivää Macchermon lodgessa sateen ropinaa kuunnellen ja sumuja tuijotellen. Mökkihöperyyttä oli havaittavissa!
Macchermossa naapurin vaari menehtyi vanhuuteen 86 vuoden iässä. Jokainen talo kylässä poltti katajaa tuona päivänä.
Muistorituaalit rotkon reunalla.
Cholatse
Syyskuun 30.päivä monsuuni loppui. Sen rippeitä oli vielä tiedossa iltapäiväpilvien muodossa, mutta päiviä jatkunut yhtämittainen sade heltisi. Pakkasimme reput ja haikkasimme Macchermosta Cholatsen perusleiriin (4700m) 2,5 tunnissa. Alun perin olimme suunnitelleet perusleiriä messitelttoineen Cholatsen alle, mutta onneksi älysimme pysyä Macchermossa lodgen lämmössä ja palavan jakinkakan kitkerässä hajussa. Säästimme huomattavasti rahaa, mutta myös nukuimme paremmin. Toki vuoren alla olisi ollut tunnelmallista viettää aikaa, mutta nyt tavoitteena oli vain aklimatisoitua perusreitillä. Cholatsen perusleiripaikka on toki ihanteellinen tasainen ruohokenttä, virtaavan veden vieressä.
Kohti perusleiriä.
Tappajausva nappasi peusleirin syleilyynsä.
Cholatsen perusreitti on suhteellisen lyhyt 1700 korkeusmetrillään, mutta mielenkiintoinen anyway. Nurmirinteet vaihtuu jäätiköksi 5000 metrissä, jota kiivetään 5600 metriin asti. Huima telttapaikka solassa on suoraan lounaisharjanteen alla. Harjanne alkaa kalliosläbeillä ja jatkuu hienona lumiharjanteena 6100 metriin asti, jossa kikkailaan serakin yli tai ympäri. Viimeiset muutama sata metriä maasto on loivempaa, mutta ilmavaa harjannetta. Kaupalliset operaattorit ovat alkaneet käyttää Cholatsea Ama Dablamin korvaajana, sillä jälkkimäinen on tunnettu ruuhkista ja aivan karsean näköisestä köysisotkusta, mikä on tulosta vuosia jatkuneesta kaupallisesta toiminnasta. Cholatsella saa olla pääasiassa rauhassa kevätkaudella ja syksylläkin ennen lokakuun loppupuolta. Vanhoja fixiköysiä löytyy jo harjanteelta, mutta Ama Dablamin veroista härdelliä siellä ei onneksi ole.
Cholatse. Lounaisharjanne on oikeanpuolimmainen skyline.
Reitin alussa on lyhyt jäätikköosuus ja jyrkempi lumiseinä 5600m leiriin solassa.
Perusleiristä seuraava etappi oli lounaisharjanteen alapuoliseen solaan, mutta edellisillan jäätävän sateen jäljiltä tavaroiden kuivatteluun meni sen verran aikaa, että jäätikön päällä ollut puolen metrin lumikerros oli ehtinyt pehmentyä sellaiseksi sohjoksi, että ylöspäin ei ollut asiaa. Jäimme jäätikön alkuun 5150 metriin yöksi, mikä ei aklin kannalta ollut hassumpi vaihtoehto. Ainut ikävä asia oli Cholatsen läheinen länsiseinä, joka sylki jäätä alas sellaisella kumulla, että yöllä ei paljoa tullut nukuttua. Teltta oli ainoassa turvallisessa paikassa, mikä ennen jäätikköä löytyi, mutta silti jokainen risahdus sai säpsähtämään.
Tämä teltta oli mukava tunkea reppuun. Puolet telttaa, puolet jäätä.
Seuraavana aamuna jäätikkö oli jäässä ja kantoi jotenkuten. Avasin polkua kevyempi reppu selässä, kun Quentin ja Tim seurasivat painavammat kantamukset harteillaan. Reitti solan alle oli suht helppo löytää railojen ja vyöryjälkien sekamelskassa navigoiden. Viimeinen jyrkkä 150m seinä simulsoolotiin hauskaa jäärantua pitkin 5600m korkeudesta löytyvään solaan.
Tim saapumassa 5600 metrin leiriin.
Ilma oli lämmin ja auringonpaahde armoton. Aklimatisointiin kuuluu pääasiassa nesteytys, makailu ja huonon olon sietäminen. Ehdottomasti korkeiden vuorien kiipeilyn ikävin osuus on sopeutumisvaihe, minkä joutuu kärvistelemään jokainen kerta. Kokemuksen myötä se käy ehkä vähän helpommaksi, mutta yhtä lailla tälläkin kertaa päänsärky jyskytti otsalohkossa. En käytä ikinä diamoxia, mutta buranaa tulee syötyä.
Sopeutuminen on leppoisaa puuhaa.
Perusreitin yläosassa oli odotettavissa lievää reitinlöytämistä tänä vuonna.
Meidän oli tarkoitus yrittää huipulle heti seuraavana aamuna, mutta herätyskellojen soidessa puoliltaöin, dumppasi lunta sen verran sakeasti, että päätimme skipata lähdön.
Cho Oyu.
Aika suunnata alas, mutta pojat jäivät vielä yrkkäämään.
Aamulla olo ei ollut hehkein. Kaasuvarastokin hupeni uhkaavasti, mikä sinetöi päätöksen pikaisesta paluusta Macchermoon. Olin saavuttanut minimiaklitavoitteeni, mikä oli yö 5600 metrissä. Viimeaikainen sairastelukaan tuskin antoi lisävoimia polun avaamiseen yli 6000 metrissä. Kaasua riittäisi ehkä juuri kahdelle ihmiselle pariksi lisäpäiväksi ja rehellisesti sanottuna en halunnut tuhlata voimia usein kiivetylle perusreitille, vaikka huiputus olisikin hienoa.
Laskeuduin Machhermoon 3,5 tunnissa, mistä kiikaroinkin seuraavat päivät Quentinin ja Timin etenemistä pilvien raosta. Miehet pääsivät 6100 metriin asti, missä syvä lumi vei lopulta voiton.
Bongaa Tim!
Cholatsen aklirundin jälkeen palasimme Namche Bazariin, jossa keräilimme voimia reissun pääkohdetta varten. Kohta olisi aika ottaa mittaa Tengkangpochen pohjoispilarista! Siitä onkin luvassa tarinaa seuraavassa blogissa.
Kantega!