Alppikiipeilyä Kirgistanissa, osa 4 – Paikallinen kiipeilykulttuuri

Ala-Archan laaksosta ei ole varsinaisia opaskirjoja, vaan paikalliset oppaat toimivat kävelevinä tietopankkeina. Venäjän kielen taidosta on huomattava hyöty, sillä paikalliset eivät puhu juuri lainkaan englantia, IFMGA oppaita lukuun ottamatta. Jos venäjän kieli ei taitu, internetin syövereistä on mahdollista löytää Vladimir Komissarovin ja Henri Lévêquen teos ’Mountaineering regions of Kyrgyzstan’, joka sisältää topokuvia joistain reiteistä. 

Suurin osa kiipeilystä on ”reittikiipeilyä”, eli linjat päättyvät harjanteelle eivätkä vuoren huipulle. Kuvassa 1 näkyvällä Korona Peakin länsiseinällä on noin 20 reittiä, joista suurin osa ei kuitenkaan jatku huipulle asti. Reittejä voi halutessaan pidentää kiipeämällä huipulle asti, mutta siitä saa maksaa useita hikisiä tunteja.

Reitiltä laskeudutaan usein samaa linjoja pitkin käyttäen joko itsetehtyjä abalakoveja, tai edellisten kiipeilijöiden jättämiä abalakov-naruja. Jälkimmäisessä tapauksessa on hyvä tarkistaa narujen kunto huolellisesti. Jos sattuu löytämään toisen kiipeilijän jättämän abalakovin, niin hyvin todennäköisesti niitä löytyy koko reitiltä 50 m välein, koska laakson standardi köysimitta on 50 metriä. Suosituimmilta reiteiltä laskeutuminen sujuu nopeasti, sillä ne ovat täynnä kauden aikana kertyneitä abalakoveita.

Paikalliset alppikerhot

Paikalliset alppikerhot järjestävät laaksossa jäsenilleen säännöllisesti 1-3 viikon mittaisia leirejä, joiden aikana he majoittuvat pääsääntöisesti Ratsekissa omissa mökeissään. Kerhojen toiminta on hyvin strukturoitua ja hierarkkista. Jokaisen reitin kiipeämistä varten täytyy valmistaa kirjallinen suunnitelma, jonka on sisällettävä muun muassa reitin kuvaus, ryhmän kokoonpano, roolit ja kommunikaatiokanavat (radiotaajuudet). Reitille voi lähteä vasta kun kerhon ohjaaja on hyväksynyt suunnitelman. Reitiltä palattaessa ryhmän johtaja kirjoittaa raportin kiipeilysuorituksesta ja jos tavoiteltu reitti on kiivetty, ryhmän jäsenet pääsevät kirjaamaan reitin omaan kiipeilypassiinsa. 

Jokainen kerholainen kuuluu tietylle tasolle, joka määräytyy kiipeilykokemuksen perusteella. Jokaisella tasolla voi kiivetä vain tietyn vaikeustason reittejä. Vasta kun jäsen on kiivennyt esim. riittävän monta 3A reittiä, saa luvan kiivetä 3B reittejä (katso paikallinen vaikeusasteikko blogisarjan osasta 3). Kiipeilykokemuksen lisäksi tasohyppelyyn vaaditaan eritasoisten ensiapu- ja pelastamiskurssien läpäisemistä. Kyseinen struktuuri takaa turvallisen kiipeilyn ja helpottaa kiipeilykavereiden löytämistä.

Neuvostoliiton jättämä jälki

Alppikerhojen adaptoima järjestelmällisyys juontaa juurensa Neuvostoliiton ajoilta, jolloin alpinismia pidettiin sotataitoja edistävänä lajina ja siten se oli myös valtion subventoimaa. Suuren harrastajamäärän vuoksi oli kehitettävä täsmällinen systeemi, joka tuotti suuren määrän vuoristossa hyvin liikkuvia yksilöitä. Lisää aiheesta sivulla https://www.climbing.com/news/the-russian-way/.

Paikallisen kiipeilyn neuvostoliittolaiset juuren näkyvät muun muassa jumarin häpeämättömässä käytössä. Ryhmät liikkuvat usein siten, että kaikki liidaajaa lukuun ottamatta jumaroivat, jotta voimia säästyisi loppureitille. Yksi syy jumarin suosiolle löytyy historiasta. Neuvostoliiton aikaan mahdollisessa sotatilanteessa ei olisi ollut aikaa tai resursseja kouluttaa kaikkia sotilaita alppikiipeilijöiksi. Vuorilla liikkumiseen riittää se, että joukossa on muutama liiditaitoinen ja loput osaavat jumaroida fiksattuja köysiä pitkin.

Neuvostoliittolaiset ja venäläiset tunnetaan suurina ’Siege Style’ -tyylin advokaatteina. Tyyliin kuuluu aggressiivinen fiksattujen köysien käyttö ja suuren ryhmäkoon hyödyntäminen. Kyseisellä tyylillä neuvostoliittolaiset onnistuivat kiipeämään Makalun länsiseinän vuonna 1998 ja venäläiset Jannun pohjoisseinän vuonna 2005. Molemmat nousut palkittiin Piolets d’Or:lla, joka on alpinismin arvostetuimpia palkintoja. Molempiin tiimeihin kuului muun muassa Dmitri Pavlenko, joka viettää edelleen suurimman osan ajastaan Ala-Archan laaksossa. Siege Style on todettu tehokkaaksi, mutta sen puhtautta ja eleganssia on kritisoitu muun muassa Voytek Kurtykan ja Steve Housen toimesta. 

Makalu West Face, 1998:

http://publications.americanalpineclub.org/articles/12199801100/The-West-Face-of-Makalu

Jannu North Face, 2005:

http://publications.americanalpineclub.org/articles/12200505600/The-North-Face-of-Jannu